Vilma Vastamäki: Moikka ja tervetuloa kuuntelemaan Lapin yliopiston Opiskelijaelämää -podcastia. Meillä on täällä neljä eri alan opiskelijaa, ja tänään me keskustellaan siitä, että miten me ollaan päädytty tänne. Mä oon Vilma. Oon toisen vuosikurssin oikisopiskelija. Oon lähtösin Etelä-Suomesta.
Johanna Keränen: Heipä hei kaikille. Olen Johanna, olen viidettä vuotta täällä opiskelemassa kuvataidekasvatusta. Ja päätyny tänne Kainuun korpimailta Hyrynsalmelta.
Maria Fisk: Heippa vaan täältäkin. Oon Maria ja opiskelen toista vuotta kasvatustieteitä, tarkemmin yleistä kasvatustiedettä.
Saija Halminen: Moi kaikille. Mun nimi on Saija ja oon viimeisen vuoden matkailututkimuksen opiskelija, ja alun perin kotoisin Lohjalta eli Etelä-Suomesta myöskin.
Vilma Vastamäki: Miten te ootte päätyny tänne? Mikä sai teijät lähtemään Lapin yliopistoon opiskeleen teijän alaa?
Johanna Keränen: Sehän on mun kohdalla ainakin aika monivaiheinen tarina. Ihan alkujani olin tosi innoissani siitä. Olin heti päättäny, et mä en haluu muuttaa etelään tai yhtään etelämmäs missään vaiheessa. Ja koska mulla on myös sukua täällä päin, niin tuntu tosi luontevalta hakea Rovaniemelle, joten laitoin hakemuksen tulemaan tänne. Kuvataidekasvatus inspiroi mua lukiossa tosi paljon. Mun kuviksen opettaja oli silloin maailman paras henkilö, joka sai mut inspiroitumaan tästä valinnasta. Ja sit hain tänne. En päässy ensimmäisellä, pidin välivuoden. Kävin vähän ulkomailla seikkailemassa au pairina ja kaikkee tällasta siihen väliin. Ja hain toisen kerran, mutta silloin pääsin opiskelemaan medianomiksi Joensuuhun. Mikä oli itse asiassa aikaa hauskaa: Kaikki mun kaverit oli jostain syystä kollektiivisesti muuttanu Joensuuhun silloin, nii olin, et täähän toimii. Ei todellakaan toiminu. Medianomi-homma ei ollu yhtään mun juttu, ei ainakaan siinä koulussa. Ja vähän sen jälkeen, kun totesin, et nää opinnot ei oo mulle, niin hain vielä tänne ja pääsin. Kun loppujen lopuksi sain paperit sisään, niin olin aivan kauhuissani: Olin sillee, en mä lähe tänne, tai oon halunnu tätä viimeiset kolme vuotta todella intensiivisesti, en varmana lähe siltikään! Mut sit tulin tänne ja tää oli ehkä paras päätös, mitä mulla on ollu mun opintojen suhteen koko mun elämän aikana. Tää on uskomaton kaupunki olla ja kuvataidekasvatus on huikee ala opiskella.
Maria Fisk: Mulla on oikeestaan sama, että en alun perin ajatellu, että olisin koko alalle lähteny. Hain journalistiikkaa opiskelemaan jossain vaiheessa. Päädyin varasijoille Jyväskylään. Mul oli sinä keväänä paineet, et pakko päästä sinne. Sen jälkeen vast aloin ajattelemaan, et onks tää mun juttu. Et voisko sellasii hommii, mitä oisin halunnu tehä, niin tehä jotenki muuten tai harrastuksena. Olin siis alottanu kuitenki kasvatustieteen perusopinnot ennen kun hain journalistiikkaan. Siinä vaiheessa olin ajatellu, että musta vois tulla vaikka luokanopettaja. Koska en tienny, et mitä kasvatustieteet sinänsä tarkottaa, aattelin et käyn perusopinnot, koska ilmeisesti ne aika moneen [asiaan] käyvät. Sit jatkoin sen jälkeen, kun olin journalistiikan kokeen feilannu, niitä perusopintoja. Ne alkoki kiinnostaa, tai jotkut kurssit niistä. Mulla oli sama, et en halunnu hakee yhtään etelämmäs. Oon Keski-Suomesta, ja olin, et mä kyllä haen Jyväskylään. Hain Jyväskylä, Oulu, Rovaniemi. Ja pääsin, vikana vaihtoehtona oli Rovaniemi. Pääsin tänne ja oon tyytyväinen. Oli kyl hirvee pakokauhu, ku sain tietää, et pääsin tänne. Olin maalaillu, et ihana lähtee Lappiin. Tykkään talviurheilulajeista, niin siinäkin mielessä, kun etelän talvet on ollu, mitä on. Oon päätyny tänne ja nyt toiselle vuodelle lähen innokkain fiiliksin.
Saija Halminen: Hyvä. Mul on ehkä vähän erilainen opiskelupolku. Heti lukion jälkeen hain Lapin yliopistoon matkailututkimusta ja Haaga-Heliaan matkailualan restonomiksi. Ja sitten kävi niin, että Haaga-Helian pääsykokeet oli niin paljon aikasemmin, ne oli jo huhtikuussa. Pääsin sinne sisään ennen kun Lapin yliopiston pääsykokeet oli edes ollu. Otin sen paikan vastaan, en tullu tänne ollenkaa. Kävin siellä sen koulun. Asuin Helsingis kolme vuotta. Vikalla vuodella aloin miettii, että mä haluun käydä maisterit jossain: Helsingis se ei ollu mahdollista. AMK:ssa pitää oottaa kaks vuotta, jos haluut käydä maisterit siihen perään, mikä on vähän hassuu mun mielestä.
Vilma Vastamäki: Pitääks sun sit olla alan töissä tai?
Saija Halminen: Joo, pitää olla kaks vuotta työelämässä ennen kun voi tehä ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Mä ehottomasti halusin jatkaa heti, koska siin ois luultavasti käyny niin, et kun meet töihin, niin…
Vilma Vastamäki: Sielt on vaikee palata enää takaisin.
Saija Halminen: Nii ihan sairaan vaikee. Niin sitten vähän kirjottelin mun opparia eli kandia periaatteessa. Mä olin tienny tästä maisteritutkinnosta. Tiesin, et haluun tänne seuraavana vuonna: en heti, mutta pidän yhen välivuoden, oon töissä ja sitten yritän hakee. Mut hain kuitenkin. Kauhukseni ja onnekseni pääsin ekalla. Olin silloin töissä. Aloin itkee työpaikan vessas: En voi lähtee Lappiin, mitä teen Lapissa, en tunne Lapista yhtään ketään. Mul oli kaikki tosi hyvin Helsingissä. Mul oli siel hyvä työ, perhe, ystävät, kaikki oli siellä. Silti tiesin, että mun uran puolesta, mun unelmien puolest mun on pakko lähtee Lappiin. Haluun mennä sinne, ja onnekseni pääsin. Tää on ollu ihan maailman parhaat. Nyt mulla on toinen eli viimenen vuosi maisteria täällä, ja en vois olla tyytyväisempi.
Vilma Vastamäki: Mulla taas oli sellanen polku Lappiin, että hain heti lukion jälkeen oikikseen ja en päässyt. Lähin opiskelemaan Turkuun. Oon Heinolasta kotosin, et lähin vähän kauemmas opiskelemaan avoimen yliopiston opintoja. Hain myös ykkösenä Turkuun seuraavana vuonna. Mulle oli alusta asti selvää, että jos en Turkuun pääse, niin haluun sit Lappiin. En haluu Joensuuhun enkä Vaasaan enkä Helsinkiin, ne ei oo ehkä mun paikkoja. Jos joutuu kauemmas muuttamaan, niin sitte vois muuttaa ihan kunnolla kauas. Niinhän siinä kävi, että jäin pisteen päähän Turusta ja muuttokuorman kanssa suunnattiin kohti Lappia. Oli sellaset fiilikset, että mitäköhän täst tulee. Yhen ihmisen onneks tiesin ennalta, et ei tarvinnu koko kesää jännittää, et miten siel tulee selviimään. On joku tuttu ees toisessa päässä. Mutta tosi jännittyneinä, ja niin kun Saija sanoit, oli sillai, et enhän mä voi Lappiin lähtee. Vaikka olin hakenu toisena, ja kaikist mieluiten näist paikoista lähen Rovaniemelle. Kun tulos tuli Opintopolkuun, niin oli vähän, et apua, et nyt oikeesti mennään.
Saija Halminen: Niinpä.
Vilma Vastamäki: Mutta ihan fuksiviikoista alkaen on ollu ihan mahtavaa asua täällä. En oo kertaakaan katunu. Ja oon monille sanonu, että onneks jäin Turusta pisteen päähän! Et tää on mulle oikee paikka. On ollu ihanaa opiskella ja asua täällä.
Johanna Keränen: Aika hauska huomata, että kaikilla on kääntyny tää kokemus positiiviseen. Että on onnellinen täällä. Ja mä ainakin henkilökohtaisesti koen olevani ehkä onnellisimmillani täällä, vaikka se tiedon saamisen hetki on ollu semmonen ”ei apua, eihän näin voi käydä!” Must tuntuu, että ehkä siinä on se ajatus, että ehkä Lappia maalataan kaukaisena paikkana. Rovaniemi on ehkä vaikea varsinkin, jos on ollu aina Etelä-Suomessa, niin se on ehkä vaikea pinpointata kartalla. Että missä se on, mitä siellä löytyy, saako sieltä kavereita – kaikkee aika arkipäiväisiä, hätäisiä ongelmia. Mutta se on vaan se alkujärkytys. Kun siitä toipuu, niin se onkin oikeesti aika siistii.
Saija Halminen: Niin ja tääl on tosi iso se prosentti, jotka tulee Lappiin. [Ajatellaan että] kaikki tääl on varmaan lappilaisii. Mut Lapin yliopistossa tosi iso prosentti tulee Oulun alapuolelta. Kaikki on vähän samas tilanteessa, kun tulee tänne. Kukaan ei tunne ketään, ja ei välttämättä oo asunu Lapissa eikä tiiä mitään, niin se tuntuu kauheelta, mutta se on varmasti sen arvoista.
Maria Fisk: Ja ehkä ite ainakin kokenu sen, että kun on niin monesta kaupungista porukkaa, niin tavallaan, ja tässäkin pöydän ympärillä kaikilla on ollu, vähän kauhunsekaset fiilikset, ”mitä tästä tulee?”, niin se ehkä myös luo liimaa siihen, että tästä selvitään kaikki yhessä.
Vilma Vastamäki: Niinpä.
Maria Fisk: Tukiverkko on suhteellisen nopeesti muodostunu sen takii, koska se on ollu vähän pakko tehä. Sitä ehkä siinä jännitti ite eniten, et miten, ku tää on niin kaukana, et löytyyks täältä mitään tai ketään.
Vilma Vastamäki: Ja mä tykkään hirveesti siitä, että kun tänne tullaan, niin tääl ei oo valmiita kaveriporukoita. Kun tänne tulee opiskelemaan, niin ne siinä syksyn aikana ja vuosien aikana muodostuu ne uudet kaveriporukat ja kaverit. Mua pelotti se, et jos pääsenkin vaikka Turkuun, minne hain ykkösenä, et jos ne kaikki on Etelä-Suomesta, kaikki on pääkaupunkiseudulta tai Turun seudulta, niin niilhän on valmiit klikit.
Maria Fisk: Se on totta.
Vilma Vastamäki: Että se on mun mielestä ollu yks tosi iso etu tääl Lapissa.
Saija Halminen: Niin on.
Vilma Vastamäki: Kun tulin tänne, tiesin, et en tunne ketään, mut ei tunne kukaan muukaan. Kun oli vaan pakko lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin, niin huomas, et kaikki otti tosi avoimin mielin vastaan. Se oli ihanaa.
Johanna Keränen: Mua ei hävetä enää tunnustaa tätä julkisesti, oon tunnustanu tän mun luokkalaisille: Pelkäsin kaikkia mun luokkalaisia ekat kaks viikkoa. Olin aivan kauhuissani, et nää tyypit syö mut elävältä. Nyt ne on kaikki, meidän ryhmä on ollu aivan huikee, ja oon muuttanu kämppiksiksi yhen mun ryhmäläisen kanssa. Siitä ensimmäisestä ryhmäesseestä, mikä me tehtiin ekana fuksivuonna, niin siitä lähtien se on ollu pelkkää nousujohdetta, että se oli aivan huikeeta.
Maria Fisk: Mullahan kävi silloin erikoinen juttu, kun muutin tänne, muutin kommuuniin, jossa sattumien kautta yks mun tuttava Jyväskylästä muutti samaan asuntoon. Ja sit kaks kasvatustieteelle menevää opiskelijaa, elikkä meit oli kolme, ja me ollaan edelleen tosi läheisiä kaikkien kanssa. Se oli hauskaa, et sitä ei oltu suunniteltu millään tavalla. Kolme samalle alalle opiskelemaan menevää tyttöö muutti siihen. Oli tavallaan helppo sen kautta ryhmäytyä, kun meitä oli jo valmiiksi porukka siellä, ketkä asu ja jako arkee.
Vilma Vastamäki: Tos mun mielestä huomaa hyvin sen, et samanlaiset ihmiset hakeutuu samanlaisiin paikkoihin.
Maria Fisk: Se on totta.
Vilma Vastamäki: Et täytyyhän teil olla jotain yhteistä, et te kaikki aattelette, et voin asuu kommuunissa.
Maria Fisk: Totta, tai että kyl mä voin lähtee Lappiin.
Vilma Vastamäki: Niin.
Maria Fisk: Ei kaikki lähtis Lappiin todellakaan. Se on tosi monelle semmonen viimenen paikka, mihin meen. Kuka muuttaa Lappiin, se on niin kaukana kaikesta. Mullakin oli alussa semmonen, et se ois ihan sama, et muutanks mä ulkomaille. Mul menee 10 tuntii, jos haluun mennä kotiin täältä. Sehän on tosi pitkä aika. Mut tuntuu, et kaikki, ketkä on täällä, on Lappi-hypessä ja Lappi-kuplassa. Kun tääl asuu, niin jotenki on tosi samanhenkisii ihmisii ehkä vähän kaikki opiskelijat, ketä tääl on. Ja ehkä se on myös ollu osa tänne sopeutumista, et sellanen kupla on pitäny luoda.
Johanna Keränen: Ja se on aika jännä, nyt kun täällä on ollu pidemmän aikaa, mä voisin kuvitella jopa jääväni asumaan tänne loppuelämäksenikin.
Vilma Vastamäki: Okei.
Johanna Keränen: Tästä on tullu niin koti mulle. Mun joensuulaiset ystävät - oon edelleen heidän kanssaan hyviä ystäviä - oli keskustelleet keskenään siitä, että missähän kaikki päätyy asumaan, kun valmistutaan. Yks mun ystävistä oli todennu, et Johanna varmaan jää Lappiin. Ja toinen tämän ystäväporukan sisällä oli todennu, et miten se sinne jäisi, tai eihän se, miksi? Et tää ensimmäinen ties paremmin, että kyllä tänne juurtuu aika herkästi.
Vilma Vastamäki: Mullaki on vähän sillee, että kun oikikses on aika paljon Lapissa sillee, että muutetaan kolmannen vuoden jälkeen pois, koska maisterin pystyy tekemään aika pitkälti etänä. Pystyy opiskelemaan ja tekemään töitä samaan aikaan. Aattelin fuksivuonna, et teen kakkosvuonna kakkosen ja kolmosvuoden opinnot samaan aikaan, et pääsen kahen vuoden jälkeen muuttaa täält pois, et kaks vuotta vaan Lapissa. Ja nyt kun tulin tänne syksyllä takasin, kun olin kesän Etelä-Suomessa, niin oli vähän sellai fiilis, ai et nytkö olisin puolessa välissä.
Johanna Keränen: Niin.
Vilma Vastamäki: Et en mä kyl... Aika kuluu sairaan nopeesti.
Maria Fisk: Se oli hauska, kun tosi moni sano, ketkä oli ite käyny jo fuksivuoden, et oli toisen tai kolmannen opiskelijoita, ku olin kauhuissani lähdössä, et tuut huomaamaan, et se menee sairaan nopeesti. Ja nyt, ku miettii et siitä, kun muutin Rovaniemelle, niin siit ois sairaan vähän aikaa, ja mitä kaikkee täs on kerenny opiskella ja tapahtumaan. Niinku sanoit, niin tosi absurdi ajatus, et nyt ois hakenu siirtoo tai muuta.
Saija Halminen: Niinpä. Mul on nyt tilanne, et tää on kaks vuotta tää maisteri, eli nyt tammikuun jälkeen voisin lähtee menemään. Ei periaattees ois velvollisuutta olla täällä, mut en mä oo viel valmis lähtee. Aion ainakin tän vuoden tääl olla vielä, luultavasti kesän. Sitten kattoo. Mut se tuntuu täl hetkel kauheelta, et nyt pitäis lähtee täältä Lappi-kuplasta pois. Tääl on ollu niin ihanaa olla, täst on tullu niin nopeesti oma koti kuitenkin.
Vilma Vastamäki: Ja multa ainakin kysellään, sukulaiset ja kaverit ketkä asuu etelämmässä, niin kyselee, että milloin tuut pois, milloin pääset pois. Oon vaan sillee, no mä saatankin olla tääl ehkä vähän kauemmin. Kyl mä tiiän, et mul on niin vahvat juuret etelässä, et en mä Lappiin asumaan jää. Mutta opiskeluaika, tän haluun viettää täällä. Et en tiiä, et teenkö maisterin täällä vai teenkö jossain muualla. Mutta aika varma siitä oon, et täällä vielä pari vuotta asun. En oo valmis lähtemään vielä, vaikka aattelin aluks toisin.
Maria Fisk: Nii. Ite myös miettiny sillä tavalla Lappiin lähtemistä, et sitä ei ois varmaan tullu harkittua, että muuttaa Rovaniemelle ilman opiskelupaikkaa.
Saija Halminen: Ei todellakaa.
Maria Fisk: Ja et oisko tullu koskaan asuttua sitte Pohjois-Suomessa. Totta kai siitä on saanu erilaista perspektiiviä moneenki asiaan. Sitäkin miettiny, et nyt on hyvä käydä opiskelija-ajat täällä, ja sitten kattoo tietysti senkin mukaan, et mihin työmarkkinat sijottuu. Tavallaan senkin takia tuntuu hyvältä ajatukselta, et on täällä opiskelemas.
Saija Halminen: Niinpä, koska nyt oli helppo syy tulla kokeilee, et mimmost tääl on. Mut jos sul on kaikki työt, kodit, kaikki jossain, niin se on tosi vaikee lähtee, jos sul ei vähän oo jotain tekosyytä, minkä varjolla lähtee kokeilee tänne. Tää on todellakin ehkä monille ainutlaatunen tilaisuus tulla kokeilee, et mimmost Lapis on asua.
Johanna Keränen: Mulle se oli sillee ilmeinen suunta tulla tänne. Ja nimenomaan ehkä ajatuskin siitä, että tänne jäis… ehkä se, että täällä on sukua, niin se aspekti varmaan tuo siihen lisäturvaa. Myöski se, kun Hyrynsalmihan on mun kotikunta, on Oulun korkeudella, mut itärajalla, että tavallaan jo pohjoisessa, niin se tuntuu myös tutulta ja turvalliselta mennä aina vaan pohjosemmaksi: Et pohjoinen on kotisuunta.
Saija Halminen: Niin.
Johanna Keränen: En ikinä ite aatellu sitä siltä maantieteelliseltä kannalta, että kuinka paljon se tuo mulle turvaa, mutta ehkä se tuo.
Vilma Vastamäki: Mun lemppari-asia Rovaniemel on ehkä ollu se, et silloin, kun opiskellaan, niin opiskellaan. Sit ei oo oikeesti kauheesti häiriötekijöitä, koska kaikki muutkin opiskelee silloin. Ja jos pyydät kaveria, että mennäänkö syömään tai lähetäänkö tekemään jotain, nähäänkö, hengataanko, niin kaikilla on about samaan aikaan vapaata. Ja bileet on suht samaan aikaan kaikilla tiedekunnilla. Kun opiskellaan, saa keskittyä opiskeluun, mut kun on vapaa-aikaa, niin saa keskittyy vapaa-aikaan. Ei tuu sellasta ainakaan mulle, että voi vitsi, kun tekis mieli nyt mennä tonne keskellä päivää, vaan on sillee…
Maria Fisk: …Bilettään…
Vilma Vastamäki: Et hei, opiskelen tohon asti ja sen jälkeen tehään yhessä jotain kivaa, ja aina kaikilla on vapaata, koska ei kellään muullakaan oo silloin mitään.
Saija Halminen: Rovaniemel ylipäätänsä kaikki luontojutut tääl on ihanaa. Talvi on paras, vaik se on sairaan pitkä. Ehkä yleisesti tääl on aika pienet piirit. Joittenki mielest se on ehkä huono asia, mut mun mielest se on tosi kiva. Oon löytäny tosi hyvin omat porukat ja omat kaverit. Tääl on niin kotoisa ja pieni olo. Vaikka on aika pieni kaupunki, niin kuitenkin täält löytyy hyvii ravintoloita ja palveluita ja tämmöistä. Yleisesti mun mielestä Rovaniemi on ollu tosi mukava paikka asua.
Maria Fisk: Joo. Ehottomasti mullakin talvi. Ja varsinkin must tuntuu, että viime talvena Jyväskylässä, mistä oon kotosin, ei ollu talvee, oli vaan marraskuu. Täällä kontrasti oli aina niin iso, kun tuli tänne. Oli ihanaa, välil saatto olla harmaataki, mut oli lunta, ja luontokin jotenkin oli ihan erillä lailla elävämpi sen takiaki. Ja tietysti kun tykkään ulkoilma-aktiviteeteista, niin se on ollu täällä plussa. Kaikkii retkeilyreittejä löytyy nurkan takaa. Ja oon kokenu tän alan tosi omana. Siinä sivutuotteena tulee se, että saman alan opiskelijat on tosi samanhenkisiä. Et kun ala tuntuu omalta, ja vaik ei tietäis, mitä haluaa tehä isona, niin se, että kun ala tuntuu omalta, niin sit on myös samanhenkistä porukkaa, joiden kanssa viettää aikaa, ja opiskella myös.
Johanna Keränen: Plus yks ehdottomasti tähän: vuodenajat täällä, vuodenkierto on maailman parasta. Jos haluaisin nostaa lemppariasian jalustalle, niin se on varmaan näitten opintojen konkreettisuus: Kuvataidekasvatuksella ja musta tuntuu, et taiteiden tiedekunnassa ylipäätään, pääsee ihan sikana tekemään oikeasti, kädet saveen -henkisesti, asioita. Varmaan oikeesti myös plastisen kursseilla kädet saveen. Meil on esimerkiksi kuvataidekasvatuksella tosi paljon harkkoja. Me päästään tutustumaan alueen kouluihin ja oikeesti opettamaan. Meillä on paljon taidekursseja, pääsee oikeesti toteuttaa ittee. Esimerkiksi se, että pääsee järjestämään ite vaikka näyttelyn tosi helposti, pääsee konkreettisesti kiinni tekemiseen, että siitä tulee sairaan hyvä fiilis ja osaava. Nytkin opintojen loppupuolella oon oppinu semmosen määrän skill-settejä, mitä en lähtökohtasesti ees ajatellu, et oppisin tässä koulutusohjelmassa. Ne on tullu opintojen ohella, ja varsinkin myös siinä, että oon ottanu opiskeluiden ulkopuolisia aktiviteetteja aika paljon, koska niihin on mahtavaa ja helppoa päästä mukaan Rovaniemellä. Ne on aina tarjolla, ja niit ei tarvi kaivamalla kaivaa jostain, vaan vaihtoehdot esitetään fuksivuonna tosi helposti, et ”tääl on tämmösiä ja tämmösiä, et lähetkö mukaan?” Ja sitten niihin oikeesti kun pääsee mukaan, niin oppii ihan sikana. Semmonen konkreettinen tekeminen, sitä on niin paljon ja se on ihanaa. Toki sivuainevalinnoilla voi tehä, et jos konkreettisuus ei oo se, mitä hakee, niin sit voi tehä jotain kirjallisempaa, tai painottaa tutkimukseen. Mut mulle konkreettisuus ja käsillä tekeminen on aivan elintärkeää, se on niinku hengittäminen.
Vilma Vastamäki: Joo. Hei kiitos kaikille kuulijoille. Tää oli ensimmäinen podcast tätä Opiskelijaelämää-sarjaa. Toivottavasti tultiin vähän tutummiksi tässä. Meijän opiskelijaelämää voi seurata lisää myös Lapin yliopiston Opiskelijaelämää-blogista ja samoin Lapin yliopiston Instagramista. Ensi kertaan. Moikka!