Mitä toisin tekeminen voi tarkoittaa tutkimuksessa ja opetuksessa? Tätä kysymystä pohtivat yliopisto-opettaja ja väitöskirjatutkija Pieti Tolvanen, väitöskirjatutkija Emmi Kairenius ja tutkijatohtori Karolina Sikora.

Teksti: Maria Paldanius
Kuvat: Santeri Happonen

Tiedekasvattajalle tieteen toisin tekeminen tarkoittaa osallisuutta ja toimijuutta

”Oppiminen lähtee ihmettelystä. Ensin syntyy havainto, joka herättää mielenkiinnon. Havainto herättää kysymyksiä, joita voidaan lähteä tutkimaan. Miksi tänä aamuna hämähäkin seitit näkyivät, vaikka eilen niitä ei näkynyt? Miksi seittiin oli tiivistynyt vesipisaroita? Mistä ne olivat tulleet? Kun havaitsemme, että sää oli tänään sumuinen ja eilen kirkkaampi, herää kysymys, mistä sumuisuus johtuu – ja niin edelleen. Jokainen havainto johdattaa uusien kysymysten ja tutkimusten äärelle.

Olen matematiikan, fysiikan ja kemian didaktiikan yliopisto-opettaja ja teen väitöskirjatutkimusta alakoulun oppilaiden algebrallisen ajattelun kehittymisestä. Olen kiinnostunut siitä, miten oppilaat suhtautuvat yhtäsuuruusmerkkiin ja käyttävät sitä. Kiinnostukseni on syntynyt kokemuksistani yläkoulun matematiikan opettajana sekä luokanopettajaopiskelijoiden kanssa toimimisen kautta.

Ajattelen, että hyvä tiedekasvatus on innostavaa ja osallistavaa. Se herättää kiinnostusta ja auttaa ymmärtämään asioiden välisiä yhteyksiä. Tiedekasvatuksen tavoitteena on lisätä tiedelukutaitoa eli tehdä tiedettä, tieteen tekemistä ja sen merkitystä tutummaksi. Näin voidaan vahvistaa yksilöiden toimijuutta sekä kriittistä ajattelua ja sitä kautta koko yhteiskunnan tiedeosaamista.

Tiedeopetusta ei pitäisi irrottaa maailman ilmiöistä, päinvastoin. Opittavat asiat ovat koko ajan ympärillämme. Oppimisen kannalta on aivan oleellista, miten opittava asia kytkeytyy oppijan omaan kokemusmaailmaan. Esimerkiksi matematiikassa prosenttilaskentaa voidaan harjoittaa osana kauppaleikkiä – ja luonnontieteissä maailmaa voidaan yrittää ymmärtää mallintamalla. Leikit ja kokeilut tutustuttavat oppijan erilaisiin ilmiöihin ja opettavat samalla kriittistä arviointia.

Tieteen tekeminen vaatii sekä kriittistä että luovaa ajattelua. Jos saisin muuttaa yhden asian matematiikan ja luonnontieteiden opetuksessa, vähentäisin liiallista oppikirjasidonnaisuutta. Opetusmateriaalia tarvitaan, mutta sen ei pitäisi määritellä liikaa sitä, miten asioita ajatellaan tai ratkaistaan. Matematiikassa samaan ongelmaan voi olla lukuisia ratkaisutapoja.

Tiedekasvattajan linssien läpi katsottuna tieteen toisin tekeminen tarkoittaa erityisesti osallisuutta ja toimijuutta. Tieteen tekemisessä kaikkien osapuolten äänen pitäisi saada näkyä ja kuulua.”

Pieti Tolvanen
Yliopisto-opettaja ja väitöskirjatutkija, kasvatustieteiden tiedekunta

Taiteellinen työskentely mahdollistaa totuttujen käytäntöjen haastamisen

Emmi Kairenius temppuilee värikkään graffitiseinän edessä.
Väitöskirjatutkija Emmi Kaireniuksen tutkimusote on avoin ja kokeileva.

”Rovaniemen entisen sairaalarakennuksen sisäpihalla on matalia, valkoisia valopylväitä, jotka kohoavat nurmikosta kuin hattivatit. Eräällä ohikulkumatkalla painauduin yhtä pylvästä vasten. Kiepuin sen ympärillä ja makasin vatsallani sen päällä. Tunnustelin sen materiaalia ja pintaan kerääntynyttä likaa. Tämäntyyppinen toiminta kerää toisinaan katseita. Niin tälläkin kertaa.

Olen kiinnostunut ohikulkijoiden reaktioista ja käyn mielelläni keskusteluja ihmisten kanssa.

En pyri provosoimaan vaan luomaan hiljaisia ehdotuksia tilan toisinkäyttämisestä. Ihmisten reaktiot usein paljastavat, mahtuuko leikkivä toiminta kunkin henkilökohtaisten normien piiriin.

Minulle taiteellinen työskentely toimii linssinä tarkasteltavaan ilmiöön. Tutkimuksessani olen kiinnostunut siitä, mikä on leikkivän aikuisen paikka pohjoisessa kaupunkitilassa, millaisiin leikin muotoihin kaupunki kutsuu ja miten kaupunki hahmottuu leikkivän toiminnan kautta. Samalla tunnustelen esimerkiksi leikin ja liikunnan häilyviä rajoja sekä arjen estetiikkaa.

Tutkimusotteeni on avoin ja kokeileva. Toimintani tapahtuu julkisessa tilassa, jossa erilaiset arvot ja normit muovaavat käsitystä siitä, miten arkista tilaa käytetään. Konkreettisesti työni alkaa liikkumisesta: osallistun omalla ruumiillani kaupunkitilaan liikkuen ja aistien. Osa toiminnastani on fyysisesti haastavaa rymyämistä, ja osa on sitä, että vierailen toistuvasti samoissa paikoissa, jolloin huomio kääntyy enemmän ympäristön muutosten tarkkailuun. Havainto on kaiken keskiössä.

Kaupungin elementtien koskettaminen on muovannut käsitystäni kaupunkitilan kokemuksellisuudesta. Samalla havaintoni on suuntautunut kriittisesti siihen, millaisia osallistumisen mahdollisuuksia kaupunkitila sellaisenaan tarjoaa ja millaiseen toimintaan kaupunkisuunnittelulla kannustetaan. Kerran Jätkänkynttiläsillan alla temppuillessani ohitseni ajoi poliisiauto korostuneen hitaasti. Muuten en ole ollut virkavallan kanssa tekemisissä.

Ajattelen, että toisin tekeminen on totuttujen käytäntöjen haastamista. Taiteilija-tutkijalla on erityinen mahdollisuus muuttaa ”entä jos” -käytännöksi. Se voi tarkoittaa esimerkiksi mahdollisuutta pysähtyä jonkin arkisen kokemuksen äärelle. Konkreettisimmillaan toisin tekeminen on sitä, että katsoo asioita uudesta näkökulmasta – kuten pää alaspäin.”

Emmi Kairenius
Väitöskirjatutkija, taiteiden tiedekunta

Oikeustieteilijä haluaa tavata ihmisiä ja oppia heidän kauttaan

Karolina Sikora istuu kiven päällä metsässä.
Tutkijatohtori Karolina Sikora ei ajattele tekevänsä tiedettä toisin. Vaikka etnografinen lähestymistapa on oikeustieteissä harvinaisempaa, antropologiassa se on hyvinkin tavallista.

”Työskentelen tällä hetkellä Koneen Säätiön rahoittamassa Culpre-hankkeessa. Tutkimme sitä, miten erilaiset yhteisöt Suomen Lapissa ja Norjan Finnmarkissa valmistautuvat kriiseihin. Se voi tarkoittaa esimerkiksi käytännön taitoja, kuten ruoan säilömistä ja tavaroiden korjaamista tai selviytymistä ilman helposti saatavilla olevaa infrastruktuuria. Pohdimme myös sitä, vaikuttaako Venäjän rajan läheisyys siihen, mitä ihmiset ajattelevat varautumisesta.

Olen taustaltani oikeustieteilijä, mutta jo väitöskirjaa aloittaessani halusin nähdä, mitä kirjoitettujen tekstien ulkopuolella tapahtuu. Paperille kirjattu voi olla hyvin toisenlaista kuin todellisuus. Siksi kiinnostuin oikeusantropologiasta ja etnografiasta. Halusin tavata ihmisiä ja oppia heidän kauttaan.

Oikeudellinen etnografia on menetelmä. Kaikkeen etnografiaan kuuluu kenttätyö, mutta kaikki kenttätyö ei ole etnografiaa. Omassa tutkimuksessani kenttätyö tarkoittaa, että asun kylissä ja vietän aikaa ihmisten kanssa – en vain tarkkaillen tai keskustellen, vaan omin käsin ja oman kehoni kautta tekemällä. Silloin saan paremman ymmärryksen asioista ja osaan kysyä parempia kysymyksiä.

Perinteinen oikeustieteellinen tutkimus tarkastelee sitä, mitä laki sanoo. Etnografia näyttää asioiden inhimillisen puolen. Se antaa mahdollisuuden nähdä, mitä tapahtuu, kun säännöt ja todellisuus kohtaavat. On myös paljon kirjoittamattomia sääntöjä. Yhteisöissä voi olla epävirallisia normeja, perinteitä, sopimuksia ja tapoja, jotka ovat tärkeitä yhteisön toiminnan ymmärtämiseksi.

Tehtyäni tutkimusta Venäjällä, Norjassa ja Ruotsissa minuun on tehnyt vaikutuksen se, kuinka monimuotoinen pohjoinen on. Puhumme usein pohjoisesta ikään kuin kyseessä olisi yksi, yhtenäinen alue. Mutta kun viettää aikaa eri paikoissa, näkee, miten erilaisia eri alueet voivat olla. Minulle etnografiassa on kyse juuri tästä: saan jatkuvasti oppia jotain, mitä en tiennyt aiemmin.

Rehellisesti sanottuna en ajattele tekeväni tiedettä toisin. Oikeustieteen näkökulmasta tutkimukseni on ehkä epäperinteistä, mutta antropologian näkökulmasta melko tavallista. Kaikki riippuu näkökulmasta. Yhtä tärkeää kuin uteliaisuus ja motivaatio on sitoutuminen ja sinnikkyys. Aina ei ole motivaatiota, mutta silti on jatkettava. Hyvä tutkimus tarvitsee uteliaisuutta ja sinnikkyyttä.”

Karolina Sikora
Tutkijatohtori, Arktinen keskus