Syksyinen sade on tauonnut. Yliopiston takametsä loistaa vihreän sävyissä, on helppo hengittää. Seison Kaatumaton-teoksen vieressä kahdenkymmenen kaupunkilaisen kanssa ja odotan. On alkamassa opastettu Monitieteinen kestävyyspolku -kierros.

Teksti: Jaana Ojuva
Kuvitus: Tiina Jatkola

Rovaniemi-viikon ohjelmaan kuuluva polku on kestävyyskasvatuksen opiskelijoiden Maija Miettisen, Lilja Niinimäen, Anniina Piiparin ja Vilma Kankareen ideoima. Nelikko halusi esitellä kestävyyskasvatuksen tieteenalaa ja tuoda ilmasto- ja ympäristökysymyksiä kaupunkilaisten arkeen ja pohdittavaksi.  

Seitsemän rastin muodostama polku ammentaa aiheensa yhteiskunta-, oikeus- ja kasvatustieteistä, taiteesta, ympäristöstä ja kansalaistoiminnasta.  

– Toivomme, että rastit sytyttävät ajatuksia sekä kylvävät osaamisen ja toiminnan siemeniä, kertovat oppaina toimivat Miettinen ja Niinimäki.   

Hengitä ja havainnoi 

Alussa pysähdymme. Emme laske hiilijalanjälkeä, emme mieti kulutustottumuksia. Aistimme. Pohdimme, mikä maisemassa on luontoa. Missä näkyy ihmisen kädenjälki? Tunnen rauhoittuvani.  

Jatkamme taiteen äärelle. Puun juurella on kaunis teos, puinen lintukoto. Avaan mustavalkoisen oven ja kurkistan sisään. Näen öljyisen joutsenen, norpan ja rikkoutuneita linnunmunia.  

Tunnen surua, ahdistaa. Keskustelemme tunteista.  

– Taide ja leikki sijoittuvat ikään kuin todellisuuksien välimaastoon, ne auttavat irrottautumaan rutiineista ja vallitsevista säännöistä, Miettinen kertoo.   

Kestävyyskriisi on vakava asia. Tarvitsemme luovuutta, toiveikkuutta ja rohkeutta, jotta löydämme uusia tapoja toimia.  

– Leikillisyys ja luovuus voivat synnyttää uusia ideoita ja ratkaisuja kestävyyshaasteisiin. 

Kysy ja keskustele 

Seuraavaksi pohdimme omistamista. Pieni peltipurkki on täynnä tavaraa: heijastimia, kuulakärkikynä, avaimenperiä, koirankakkapusseja ja paljon muuta. Purkkiin voi jättää itselleen tarpeettoman tavaran ja ottaa mukaan jotain tarvitsemaansa.   

Mietimme tavaroiden tarinoita. Omat kulutusvalinnat ovat usein itsestäänselviä.  

– Siksi on hyvä pohtia arvojen, tottumusten ja ympäröivän yhteiskunnan vaikutusta. Mikä on tarpeellista? Miksi ostamme uutta?   

Miettinen muistuttaa, että monet lainaamisen ja jakamisen käytännöt ovat osa arkeamme, aina kirjastoista erilaisiin lainauspalveluihin. Kaikkea ei tarvitse omistaa. 

Siirrymme keskustelemaan vastuusta. Niinimäki johdattelee pohtimaan lakia ja oikeutta. Suomen perustuslain mukaan vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. 

– Mutta mitä ympäristövastuu käytännössä tarkoittaa? Entä millaiset mahdollisuudet ja velvollisuudet eri toimijoilla on? hän kysyy.

Seuraava rasti muistuttaa yhteistyöstä. Puiden väliin sidotut juuttinarut heiluvat tuulessa. Naruissa roikkuu tietovisakortteja, kysymyksiin vastataan solmimalla solmuja. Kortit ovat osa suomalaisen pelivalmistaja Tacticin julkaisemaa Äiti Maa -lautapeliä, joka suunniteltiin yhdessä kasvatustieteiden tiedekunnan opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa.  

Kestävyys- ja luontokasvatuksen yliopistonlehtori Ulla Kemi kuuntelee opiskelijoidensa esitystä. Hän on silminnähden vaikuttunut.   

– Aivan upea polku, ja miten kauniisti toteutettu rasti. Hienosti osa ympäristöään. 

Ujostelen, en tohdi tehdä solmua. Oppaamme kertovat, että peli rakentuu yhteistyölle, kuten kaikki toiminta kestävyyden puolesta. Pohdimme vastauksia. Joku muu tekee solmun. Opin uutta.   

Kemin mukaan tunteet ja kokemuksellinen oppiminen ovat kestävyyskasvatuksessa tärkeitä. Pelkkä tieto ongelmista ei usein riitä muuttamaan omaa toimintaa.  

– Henkilökohtaiset kokemukset opettavat arvostamaan ympäristöä. Kun asioista tulee merkityksellisiä, haluaa toimia oikein.  

Lähestymme polun loppua. On aika kyseenalaistaa. Nurmella on puinen kyltti ja siinä teksti: Vuoden 2024 turhake. En tiennyt, että nurmikot keksittiin myöhäiskeskiajalla. Silloin eurooppalainen ylimystö esitteli vaurauttaan kasvattamalla kasveja, joiden ainoa tarkoitus oli näyttää hyvältä.  

– Nurmikko oli aikansa Rolex tai luksusjahti, Niinimäki heittää hymyillen ja saa meidät mietteliääksi.  

Hämmennyn. Leikkasin eilen nurmikon. Mitä kaikkea pidän tavallisena tottumuksesta?  

Toivo ja toimi 

Viimeisellä rastilla itää toivo. Kirjaimellisesti. Pientä viljelmää ylläpitävät anonyymit vapaaehtoiset. Sissiviljelijät viljelevät ilman lupaa julkisilla tai yksityisillä mailla. He ottavat hylättyjä tiloja haltuun ja lisäävät viheralueita, tuottavat lähiruokaa ja tarjoavat yhteisiä tekemisen tiloja alueen asukkaille.  

Niinimäen pieni lausahdus on poikkeuksellisen painava: pienestä siemenestä voi kasvaa kokonainen yhteisö.  

Polku on päättynyt.  Opin uutta, mutta minusta ei tuntunut, että minua opetettiin. Olin ennemminkin ajatusmatkalla, jossa rakensimme yhteistä ymmärrystä kysyen, keskustellen ja kokien. Toisiltamme oppien.  

Ilta viilenee, laitan kädet takintaskuun. Sormeni osuu muoviseen hiusrenksuun. Kävelen takaisin peltirasialle, vaihdan renksun koirankakkapussiin.