Kehollisuutta, huolenpitoa, vieraanvaraisuutta – Toisin tekemässä

Osa opiskelijoista seisoo tuoleilla, osa lattialla. Tuoleilla seisovat saavat ilmapallon ja alkavat heitellä sitä toisilleen. Lattialla olevat pinnistelevät saadakseen pallon itselleen. Mitä ihmettä on meneillään?

Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvitus: Sara Brax

Sen sijaan että professori Susan Meriläinen selittäisi opiskelijoille, kuinka globaali talous tuottaa eriarvoisuutta, hän rakentaa siitä elävän harjoituksen tuolien ja ilmapallon avulla.

– Eriarvoisuus ei jää käsitteeksi vaan tuntuu kehossa. Vaikka esimerkki on naiivi, se saa pohtimaan ilmiötä ihan eri tavalla kuin tieteellinen teksti.

Harjoituksen jälkeen kokemusta tarkastellaan yhdessä: miltä tuntui pitää kiinni etuoikeutetusta asemastaan tai olla konkreettisesti huonommissa lähtökohdissa ja silti tavoitella samaa.

– Tavoitteena on saada opiskelijat ymmärtämään, että me kaikki olemme tuottamassa eriarvoisuuksia. Samalla heitä tönäistään hellästi pois omalta mukavuusalueeltaan, ajattelemaan asioita toisin.

Etäännyttävästä samaistuttavaksi

Meriläinen tuli Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan professoriksi parisenkymmentä vuotta sitten Helsingin kauppakorkeakoulusta. Hänen tutkimuksellinen kiinnostuksensa on alusta asti kohdistunut kysymyksiin eriarvoisuudesta.

– Kun opiskelin perustutkintoa, opetettava sisältö ei vastannut kokemustani maailmasta. Feministisen tutkimuksen kautta asiat, jotka olivat aiemmin näyttäytyneet etäännyttäviltä, alkoivat tuntua samaistuttavilta.

– Feministisessä tutkimuksessa tunnustetaan tietämisen osittaisuus. Voimme katsoa samaa ilmiötä monien eri linssien kautta ja saada näin paljon rikkaamman kuvan todellisuudesta.

Yliopisto-opetus kytkeytyy Meriläisen mukaan edelleen vahvasti kognitiiviseen eli ajattelua korostavaan tietämiseen, vaikka tietämisen tapoja on monia muitakin, kuten kokemuksellinen, kehollinen, esteettinen, affektiivinen eli tunteisiin liittyvä ja suhteinen tietäminen.

– Ne ovat kaikki vähintäänkin kognitiivista tietämistä täydentäviä.

Suhteisella tietämisellä Meriläinen tarkoittaa suhteissa rakentuvaa kehollista tietämistä. Juuri sellaista, jota ilmapalloharjoituksessakin voi syntyä.

Yliopistomaailman uudelleenkuvittelua

Keväällä päättyi Meriläisen johtama kansainvälinen hanke, jossa tutkittiin ja kehitettiin esteettisen ja kehollisen oppimisen mahdollisuuksia demokratian vahvistamisessa. Meriläinen on pohtinut, mitä hän itse oppi oppimisesta hankkeen aikana. Varsinkin yksi teema on alkanut kutkuttaa mieltä.

– Mitä hoiva voisi tarkoittaa tutkimuksessa, opetuksessa ja laajemmin yliopistoyhteisössä?

Meriläinen tarkastelee hoivaa yhdessä rakentuvana huolenpitona, joka syntyy halusta olla läsnä ja viedä merkityksellisiksi koettuja asioita yhdessä eteenpäin. Se ulottuu yhteisiin vastuisiin, toimintatapoihin ja maailmasta huolehtimiseen. Näin ymmärrettynä hoiva on Meriläisen mukaan myös poliittinen ja eettinen kysymys.

Mitä tämä sitten voisi tarkoittaa yliopistoyhteisössä?

– Ymmärtäisimme, että olemme täällä toisiamme ja yhteistä maailmaamme varten.

Tällainen yliopistomaailman uudelleenkuvittelu on nykyolosuhteissa vaikeaa. Meriläisen mukaan nykyisessä neoliberaalissa yliopistossa korostuvat individualismi, kilpailu ja jatkuva mittaaminen. Hänen kokemuksensa mukaan yliopistoissa on huolenpidon varaan rakentuvia pienempiä yhteisöjä, mutta huolenpito ei vielä läpäise kaikkea yliopiston toimintaa.

– Huolenpitoon perustuvaa yhteisöllisyyttä ei edistä se, että kaikki joutuvat keskittymään omaan suorittamiseen, pärjäämiseen ja uralla etenemiseen.

Kaikki samanarvoisia tietäjiä

Tutkimushankkeessa huolenpito voi Meriläisen mukaan tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutkimusryhmä rakennetaan tietoisesti sellaiseksi, että hierarkiat pidetään matalina.

– Kaikki ovat samanarvoisia tietäjiä huolimatta siitä, onko tutkijatohtori, väitöskirjantekijä tai professori.

Yliopistomaailma rakentuu yhä pitkälti hierarkioiden varaan, eikä kaikkien tietämystä arvosteta tasapuolisesti. Jos tieto nähdään lukeneisuutena, professorilla on sitä yleensä enemmän kuin aloittelevalla tutkijalla.

– Mutta se ei tarkoita, etteikö junioritutkijalla olisi toisenlaista tietoa ja tietämistä, joka on arvokasta.

Opetustilanteissakin Meriläinen haluaa heti alussa purkaa ajatuksen opettajasta ainoana tai tärkeimpänä tietäjänä.

– Myös opettaja on oppimassa.

Olemme muutakin kuin pelkkä pää

Etukäteen Meriläinen on antanut opiskelijoille luettavaksi tieteellisen artikkelin. Luokkahuoneessa he kuulevat, että heidän tehtävänään on koota yhdessä eri materiaaleista kollaasi, joka kuvaa artikkelin pääsanomaa.

– Kaikkea tietoa ei tarvitse opetustilanteessakaan tuottaa keskustellen.

Kun opettaja ei lyö kaikkea lukkoon etukäteen, hän antaa myös itselleen mahdollisuuden oppia. Meriläinen ei vähättele kognitiivisen oppimisen merkitystä mutta haluaa tuoda sen rinnalle toisenlaisia oppimisen tapoja.

– Emme tule tänne pelkkinä päinä, vaan kokonaisina, kehollisina ja tuntevina ihmisinä. Monia asioita voi tehdä näkyväksi esimerkiksi liikkeen kautta ja siten kehollisesti koettaviksi.

Meriläisen mukaan yliopisto-opetuksessa sisältö ja toteutus ovat usein ristiriidassa keskenään.

– Opetamme uusmaterialismissa, että olemme kaikki yhteen kietoutuneita – ihmiset, kanssalajit, materiaalit – mutta opetamme sen yleensä kognitiivisesti. Maailmankuvan tulisi näkyä myös tavassa, jolla opetamme.

Meriläinen myöntää, että opettajan ja opiskelijoiden välistä hierarkiaa on vaikea madaltaa.

– Silti se kannattaa, kun ajattelee, millaisten haasteiden edessä olemme tässä maailmassa. Mitä enemmän opiskelijoille annetaan toimijuutta jo opintojen alkuvaiheessa, sitä parempi. He oppivat, että heillä on arvokasta tietoa ja aina jotakin annettavaa, Meriläinen sanoo.

Kotoisin Outolasta

Yliopistotutkija Emily Höckert lukee nuorimmaisensa kanssa Tatu ja Patu -kuvakirjoja. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomat satuhahmot ovat kotoisin Outolasta, jossa asiat tehdään eri tavalla kuin meillä. Niinpä Tatu ja Patu suhtautuvat maailmaamme avoimesti ja ihmetellen.

Tatu ja Patu tulevat Höckertin mieleen, kun hän pohtii, mitä on toisin tietäminen.

– Toisin tietämiseen liittyy halu pysähtyä pohtimaan sitä, mitä pidämme itsestäänselvänä ja miksi. Kenen tieto tulee kuulluksi, ja millainen tieto meiltä jää huomaamatta?

– Toisin tietäminen tai sen määrittely ei ole yksilösuoritus, vaan se tapahtuu suhteissa muihin ja kietoutuneena maailmaan, jossa elämme ja jota tutkimme.

Niinpä asetelma, jossa Höckertiltä kysytään, mikä on toisin tietämistä, tuntuu hänestä lähtökohtaisesti vieraalta. Yritetään silti – tai juuri siksi.

Vieraanvaraisuuden etiikkaa

Tutkimuksessaan Höckert ammentaa Emmanuel Lévinasin filosofiasta, erityisesti avoimuuden ja vieraanvaraisuuden etiikasta. Miten otamme vastaan toisen? Miten vieraanvaraisuutta voi ajatella tietämisen tapana?

– Tervetulleeksi toivottaminen, huolenpito ja tietäminen eivät ole yksisuuntaisia, vaan roolit liikkuvat ja vaihtuvat.

Höckert on pohtinut kollegojensa Salla Jutilan ja Outi Rantalan kanssa haavoittuvuutta tutkimuksen kollektiivisena tilana. Epävarmuus kulkee mukana tutkimuksessa ja tutkijan uralla, eikä siitä ole tavoitekaan päästä eroon.

– Kun olemme osa tutkimaamme ilmiötä ja ihmettelemme, mitä tapahtuu, ilmiö näyttäytyy monimutkaisempana kuin etäältä tarkasteltuna.

Tutkimushankkeissa tämä tarkoittaa esimerkiksi avoimia tutkimuskysymyksiä ja menetelmiä, jotka antavat tilaa yhdessä ihmettelylle ja erilaisille tavoille tietää.

Tieteellinen kirjoittaminen sadunkerrontana

Höckert vetää keväällä alkanutta kansainvälistä tutkimushanketta, jossa tutkitaan ekologista pyhiinvaellusta. Hankkeessa pohditaan, mitä matkailu voisi olla ekologisten kriisien aikakaudella, kun suhdettamme luontoon ajatellaan yhteiselona. Lapin yliopiston osuudessa keskitytään erityisesti monilajiseen tarinankerrontaan.

– Kävelemme ei-inhimillisten toimijoiden, kuten mustikoiden, muurahaisten ja naavan kanssa.

Tällöin pitää väkisinkin hidastaa askeleitaan, jotta jää aikaa yhdessä ihmettelylle.

– Kävellessä ajatukset lähtevät liikkeelle. Voi olla yhdessä hiljaa, herätellä aistejaan ja kiinnittää huomiota monilajisiin suhteisiin, joissa elämme.

Höckertin mukaan tieteellistä kirjoittamista voi lähestyä myös sadunkerrontana: kuka on pääosassa, ja millaisia juonia tutkijoina kirjoitamme?

– Ympäristökriisien aikana ei oikein voi noudattaa juonirakennetta, jossa on alku, ongelma, yksilön keksimä ratkaisu ja onnellinen loppu.

Kyse ei ole siitä, etteikö meillä olisi tietoa luontokadosta ja ilmastokriisistä – päinvastoin. Pelkän tiedon levittämisen sijaan kannattaa kysyä:

– Miten koemme tiedon kehollisesti? Miten tarinat välittävät ja pitävät huolta lukijan kokemuksesta? Miten ne kutsuvat mukaan ajattelemaan?

Saduista kiinnostunut Höckert on huomannut, että lastenkirjoissa eläimet ja kasvit ovat usein pääroolissa, mutta jo nuorille suunnatuissa tarinoissa siirrytään aikuisten ihmiskeskeiseen maailmaan. Tätä Höckert alkoi ihmetellä: miksi näin tapahtuu?

Hän lähti kyläilemään mustikoiden luokse ja kirjoitti, millaista on olla niiden vieraana. Yksi arvioitsija ei pitänyt Höckertin kirjoittamasta luvusta, koska hänen mukaansa mustikat eivät kommunikoi niin kuin tutkija ehdotti. Palaute oli mieleinen.

– Tarkoituksena ei ole vakuuttaa lukijaa vaan kutsua mukaan miettimään, mitä mustikoilla voisi olla sanottavanaan.

Ristipistotyönä, ei kultaisina kirjaimina

Höckertin mukaan jatkuva toisin tietäminen on yliopiston ytimessä.

– Tietäminen ei ole koskaan valmista vaan aina liikkeessä.

Uppsalan yliopiston juhlasalin oven yläpuolelle on kirjoitettu kultaisin kirjaimin: Tänka fritt är stort men tänka rätt är större. Vapaa ajattelu on suurta, mutta oikein ajattelu on suurempaa.

– Se tuntuu tässä ajassa väärältä, Höckert naurahtaa.

– Olennaista on muiden kanssa tietäminen ja se, miten muiden tietämisen tavat muuttavat meitä. Opettelemme tietämään yhdessä maailman kanssa.

Juhlasalin ajatelma on aikansa kuva. Höckertin mielestä yliopiston kiviseiniin ei enää kannattaisi hakata mitään eikä ainakaan kultaisin kirjaimin.

– Mieluummin vaikka ristipistotyönä, jota voi muuttaa.