Toisin kokemisen jäljillä

Taiteilija-tutkija Jaakko Ruuska yhdistelee tilallista ja ruumiillista tietämistä tutkimalla paikkasidonnaisia ilmiöitä kävelemällä.

Teksti: Jenni Katermaa
Kuvat: Krista Kuusela

Suomen kielen sana tietää on johdettu sanasta tie. Mediailmaisun yliopistonlehtori Jaakko Ruuskaliikkuu tietoa kohti kävellen. Kävely on hänelle tutkimusvälineenä rakas sen saavutettavuuden vuoksi.

– Kävely on ideaali, yhteinen tila ihmisille. Lisäksi kävellessä ajattelu tapaa kulkea paremmin.

Kävellessään Ruuska tutkii jälkiä.

– Jälkien kautta todellisuus näyttäytyy poissaolevan ja läsnäolevan vuorovaikutuksena.

Ruuska on tarkastellut tutkimuksessaan Suomen ja Venäjän rajaseudulla olevaa hylättyä junarataa kävelemällä sitä pitkin. Monitieteinen tutkimushanke alkoi ennen koronapandemiaa ja on nyt loppusuoralla.

Rautatieraunion jäljet johdattelivat pohtimaan, mihin raiteet ovat meidät aikoinaan yhdistäneet ja mitä yhteyden katkeaminen merkitsee. Rauniota voi ajatella Ruuskan termein irtikytkennän tilana. Jonkinlainen kytkös on säilynyt siihen, mitä maisemassa joskus oli ja mitä siinä olisi voinut olla.

– Jäljet tuottavat toisin kokemisen mahdollisuuksia.

Neuvostoliiton aikaisten karttojen varassa

Tutkimushanke sai alkunsa Ruuskan väitöskirjatyöstä, jossa hän tarkasteli Savonlinnasta Pieksämäelle kulkenutta, 1980-luvun lopulla käytöstä poistettua rautatietä. Ruuskalle rata liittyi lapsuuteen: sitä pitkin hän matkusti isovanhempiensa luo Savonlinnasta Pieksämäelle.

– Huomasin, että radalla kävelyyn liittyy kiehtovia kokemuksellisia ristiriitoja.

Ruuska penkoi radan historiaa, jolloin raja tuli vastaan – kirjaimellisesti. Hänelle selvisi, että rautatie jatkui Venäjän puolelle Karjalan Elisenvaaran kylään. Oli hankittava rajanylityslupa sekä erityislupa Venäjän puolella sijaitsevalle rajavyöhykealueelle.

Vuonna 2019 Ruuskan kokoama tutkijaryhmä pääsi kulkemaan koko rautatieosuuden. Satelliittikuvissa rata piiloutui pusikkoon, joten kävelymatkaa täytyi suunnitella Neuvostoliiton aikaisten karttojen varassa. Yli 13 kilometrin kävely suunniteltiin huolella, sillä rajavyöhykelupa antoi aikaa matkalle vain 10 tuntia, eikä varmuutta uudesta luvasta ollut.

Vanha ratapenger paljastui vasta paikan päällä, kun Ruuska sukelsi horsmien valtaamaan tiheikköön ja jalka kopsahti sammaleen peittämään ratapölkkyyn. Kävellessään rajan läheisyydessä Ruuska päätyi yllättävän havainnon äärelle: metsittynyt ja katveeseen jäänyt rautatieraunio muodosti suojaisan tilan, jossa rajan läheisyys hälveni.

– Siellä kävellessä tuntui etäiseltä, että lähellä on molemmin puolin tarkoin valvottu raja.

Rajojen keinotekoisuus

Matka oli yllätyksellinen ja toi esille rajaan liittyviä jännitteitä. Rajan ylitys oli ruumiillisesti stressaava kokemus, joka sisälsi odottelua, byrokratiaa ja epävarmuutta. Ryhmälle lankesi väärinkäsityksistä aiheutunut rajavyöhykeluvan rikkomus, mutta siitä selvittiin rangaistuksetta.

Kokemus sai pohtimaan rajan performatiivista luonnetta. Kartalla raja on viiva, mutta kävellessä vastaan tulevat ympäristöä ja siinä liikkumista määrittävät käytännöt. Rajan olemassaolo perustuu Ruuskan mukaan pitkälti kirjauksiin, joilla ylläpidetään symbolisesti valtion suvereniteettia. Osin se on olemassa yhteisessä mielikuvituksessa.

– Raja ei ole luonnon kannalta itsestään selvästi olemassa eikä näy maisemassakaan kaikkialla. On outoa, että keinotekoiset rajat katkaisevat liikkumisen kuin seinään.

Rajan olemus ehti myös muuttua projektin aikana. Parikkalaan rakennettiin uusi 3,5 metriä korkea esteaita aiemman vyötärönkorkuisen tilalle. Ruuska huomasi muutoksen myös rajavalvojissa, joiden läsnäolo ja esiintyminen koveni valvonnan tehostamisen myötä.

Esitystaide kokeilevana kenttänä

Tutkimushankkeessa oli alun perintarkoitus tehdä tiivistä yhteistyötä venäläisten taiteilijoiden kanssa, mutta suunnitelma kariutui Venäjän hyökkäyssodan myötä. Tutkijaryhmään osallistui kuitenkin Suomesta turvapaikan saaneita venäläisiä, joiden kautta rajantakainen ääni saatiin osaksi tutkimusta. Matkaa taitettiin edestakaisin vuodenajan mukaan kävellen, lumikengillä ja hiihtäen.

Matkoista syntyi esityksiä, joita dokumentoitiin kuviin ja kirjoituksiin. Esitystaide tarjoaa Ruuskalle kokeilevan kentän taiteellisen tiedon tuottamiselle.

– Minulle taiteellinen tutkimus on nimenomaan käytäntöjä työskentelyn ytimessä eikä vain valmiiden teosten toteuttamista.

Ruuskan mukaan tieto paikantuu eri tavalla kirjoitettuna tekstinä kuin esimerkiksi ruumiillisen kokemuksen kautta. Hän viittaa Donna Harawayn ajatukseen tiedon paikantuneisuudesta, mihin liittyy kysymys siitä, millaisesta asemasta käsin tietoa tuotetaan.

– Taiteellisen tutkimuksen erityisaluetta on kokemuksellis-aistillinen tieto, joka on usein esitettävissä paremmin muilla keinoin kuin kirjoitettuna.

Nyt Ruuska on siirtymässä kohti seuraavaa hanketta, jossa hän tutkii moderneja raunioita. Myös siinä kävely pysyy keskiössä. Uudessa harjoitteessa kuljetaan paljain jaloin ja kirjataan ylös havaintoja. Tarkoituksena on tutkia, muuttuuko suhde maisemaan, kun kengät eivät eristä kävelijää maasta.

– Haluan kehitellä kävelyperusteista tutkimusta eteenpäin.