Yhteiskunnallisessa keskustelussa on jo pitkään korostunut opettajien työhyvinvointi. Tämän
myötä päädyimme pro gradu -tutkielmassamme tarkastelemaan tekijöitä, jotka vaikuttavat
opettajan työssä jaksamiseen. Aiemman tutkimuksen mukaan opettajan
minäpystyvyysuskomuksilla on keskeinen merkitys työhyvinvoinnin kannalta. Vahvan
minäpystyvyyden on todettu olevan yhteydessä vähäisempään stressiin ja parempaan
työtyytyväisyyteen, kun taas heikko minäpystyvyys on liitetty uupumukseen ja heikompaan
jaksamiseen työssä (Zee & Koomen 2016; Skaalvik & Skaalvik 2007). Siksi koimme tärkeäksi
tarkastella minäpystyvyyden kehittymistä jo opettajaopintojen aikana, sillä opintojen aikana
muodostuvat uskomukset omasta osaamisesta voivat heijastua pitkälle tulevaan työuraan ja
vaikuttaa siihen, miten opettajat kokevat muun muassa työnsä kuormittavuuden.

Tarkastelimme luokanopettajaopiskelijoiden minäpystyvyyden kehittymistä
opetusharjoittelujen aikana Albert Banduran teorian kautta. Banduran mukaan minäpystyvyys rakentuu onnistumisen kokemuksista, sijaiskokemuksista, sanallisesta palautteesta sekä fysiologisista ja affektiivisista tiloista (Bandura 1986; 1997.) Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten nämä minäpystyvyyden osa-alueet ilmenevät opetusharjoitteluissa ja miten opiskelijoiden usko omaan osaamiseensa kehittyy harjoittelujen aikana. Tässä tekstissä keskityn erityisesti siihen, miten opiskelijoiden minäpystyvyys kehittyi ja millaiset kokemukset sen taustalla toimi. Toteutimme tutkimuksen laadullisena tapaustutkimuksena, jossa aineistona toimivat neljän luokanopettajaopiskelijan portfoliokirjoitukset neljän opetusharjoittelujakson ajalta.

Tutkimuksemme tulokset osoittavat, että opiskelijoiden minäpystyvyys vahvistui harjoittelujen edetessä. Erityisesti onnistumisen kokemukset nousivat keskeisiksi tekijöiksi, jotka lisäsivät varmuutta omasta osaamisesta ja vahvistivat uskoa omaan pystyvyyteen eri opetustilanteissa. Opiskelijat kuvasivat epäonnistumisia ja haastavia tilanteita, mutta ne eivät jääneet pelkästään nagatiivisiksi kokemuksiksi, vaan ne muuntuivat reflektioprosessin myötä oppimista edistäviksi tekijöiksi. Tämä tukee Banduran (1997) näkemystä minäpystyvyyden dynaamisesta luonteesta, jossa kokemusten merkitys ei ole pysyvä vaan jatkuvasti uudelleen tulkittava.

Tutkimuksemme tulokset osoittavat, että harjoitteluihin liittyvät odotukset ja suuri työmäärä
kuormittavat opiskelijoita. Tämä havainto korostaa tarvetta kiinnittää entistä enemmän
huomiota opiskelijoiden jaksamisen ja hyvinvoinnin tukemiseen harjoitteluissa.
Opetusharjoittelujen suunnittelussa tulee kiinnittää huomiota siihen, etteivät esimerkiksi
oppituntien suunnittelu ja toteutus muodostuisi liialliseksi stressitekijäksi. Opiskelijoille tulee
tarjota kokemus siitä, että harjoittelu on osa opettajaksi kasvamista ja oppimisprosessia, jossa
kokeileminen ja myös epäonnistuminen ovat sallittuja ilman kohtuuttomia suorituspaineita.

Tulokset kytkeytyvät myös laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun opettajan työn
kuormittavuudesta ja opettajien hyvinvoinnista. Opettajan ammattiin kohdistuvat vaatimukset ovat lisääntyneet, mikä näkyi myös opiskelijoiden kirjoittamassa huolessa omasta jaksamisestaan tulevassa ammatissa. Tämän vuoksi opettajankoulutuksessa tulee entistä vahvemmin huomioida työhyvinvointiin liittyvät tekijät. Minäpystyvyyden näkökulmasta on keskeistä, että kuormitus pysyy hallittavissa, jotta liiallinen stressi ei heikennä uskoa omaan osaamiseen.

Varhaiset kokemukset opettajan työstä sekä onnistumiset ja roolimallit vaikuttavat
merkittävästi minäpystyvyyden vahvistumiseen pitkällä aikavälillä (Pitkänen 2021).
Opetusharjoittelut ovat tässä keskeisessä roolissa, sillä ne tarjoavat opiskelijoille
mahdollisuuden kohdata aitoja opetustilanteita, saada palautetta sekä reflektoida omaa
toimintaa. Näiden kokemusten kautta rakentuu vähitellen vahvempi usko omiin kykyihin,
realistisempi käsitys opettajan työstä sekä pohja ammatilliselle identiteetille.
Kokonaisuudessaan tutkimuksemme perusteella voidaan todeta, että opetusharjoittelut ovat
merkittävä osa opettajankoulutusta. Harjoittelut tukevat opiskelijoiden ammatillista
kehittymistä, vahvistavat minäpystyvyyttä ja lisäävät valmiuksia kohdata työelämän
vaatimuksia.

Sylvi Kuha
Kasvatustieteiden tiedekunta, Luokanopettajan kandidaatti- ja maisteriohjelma
Blogikirjoitus perustuu Sylvi Kuhan ja Satu Päivärinnan pro gradu -tutkielmaan
“Luokanopettajaopiskelijoiden minäpystyvyyden kehittyminen opetusharjoittelujen aikana –
portfoliokirjoitusten tarkastelua”.

Lähteet:
Bandura, A. (1986). Social foundations of thought and action: A social cognitive theory.
Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.

Bandura, A. (1997). SELF-EFFICACY: The Exercise of Control. W.H. Freeman and Company.

Pitkänen, P. (2021). Luokanopettajien ammatillinen kehittyminen nuorista vasta-alkajista
kokeneiksi ammattilaisiksi [Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto]. https://urn.fi/URN:ISBN:978-
951-39-8957-6

Skaalvik, E. & Skaalvik, S. (2007). Dimensions of teacher self-efficacy and relations with
strain factors, perceived collective teacher efficacy, and teacher burnout. Journal of
Educational Psychology 99 (3), 611–625.

Zee, M. & Koomen, H. (2016). Teacher Self-Efficacy and Its Effects on Classroom Processes,
Student Academic Adjustment, and Teacher Weil-Being: A Synthesis of 40 Years of Research.
Review of Educational Research, 86(4), 981-1015. DOI: 10.3102/003465431562680