Ruutuajalla viitataan perinteisesti aikaan, joka vietetään television, tabletin, tietokoneen tai puhelimen äärellä. Käsitteenä se on laajasti käytössä viranomaissuosituksissa, ohjeistuksissa ja tutkimuksissa. Ruutuaikaa käytetään myös puhekielessä ja se on vakinaistunut sana yhteiskunnassa. Viime vuosien teknologinen kehitys ja mediaympäristöjen muodot, käyttö ja sisällöt ovat moninaistuneet ja tämän vuoksi ruudun parissa vietetty aikamäärä ei ole enää ratkaiseva tekijä pohtiessamme ruudun käytön hyötyjä ja haittoja. Media ei ole enää vain passiivista kuluttamista, vaan yhä useammin vuorovaikutteista, opettavaista ja sosiaalista toimintaa. Ruutuaika on liian yksinkertainen mittari, joka ei huomioi käytön laatua, kontekstia ja vuorovaikutuksellisuutta.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani pienten lasten mediahyvinvointia haastattelemalla vuonna 2021 syntyneiden lasten vanhempia. Tutkimuksessani ruutuaika nousi esille niin vanhempien haastatteluissa kuin aikaisemmissa tutkimuksissa useasti. Ruutuaika toimi pohjana ja ohjenuorana lapsen mediakasvatuksessa. Onkin syytä miettiä, onko ruutuaika enää nykyaikaa, sillä ruutu ei enää vain ruudun tuijottamista.  Esimerkiksi lapsi voi soittaa videopuhelua isovanhemman kanssa tai pelata opetuksellisia pelejä tabletilla yhdessä vanhemman kanssa – nämä eroavat huomattavasti passiivisesta ruudun tuijottamisesta. Lyhyt mutta intensiivinen altistuminen esimerkiksi häiritsevälle sisällölle voi vaikuttaa lapseen enemmän kuin pitkä mutta turvallinen ja opettavainen mediahetki yhdessä vanhemman kanssa. Ruutuaika ei siis huomioi mediakasvatuksessa ei huomioi käyttääkö lapsi mediaa yksin vai yhdessä aikuisen kanssa.

Median merkitys lapsen elämässä ei ole yksiselitteisesti joko positiivista tai negatiivista, sillä se voi toimia sekä voimavarana että haasteena riippuen siitä, millaista sisältöä kulutetaan, kenen seurassa ja millaisessa ympäristössä. Media voi tarjota lapselle monenlaisia virikkeitä, tukea oppimista ja edistää vuorovaikutustaitoja, kun taas toisaalta se voi aiheuttaa levottomuutta, kuormitusta tai vaikeuksia keskittyä. Tämän vuoksi on tärkeää, että vanhemmat ja myös ammattikasvattajat pysyvät tietoisina median moninaisista vaikutuksista ja osallistuvat aktiivisesti lapsen mediakokemuksiin ja -kasvatukseen. Mediakasvatuksen tavoitteena ei tulisi olla pelkästään rajoittaminen, vaan ennen kaikkea yhdessä oppiminen ja ymmärtäminen.

Mediakasvatuksen suhteen on perusteltua siirtyä määrällisestä tarkastelusta kohti laadullista ja kontekstuaalista ymmärrystä mediankäytöstä, jossa lapsen kehitystaso, perheen arki ja yhteiset mediakokemukset ovat huomioitu. Tämän takia toivon, että termi ”ruutuaika” jää historiaan ja otamme käyttöön parempia termejä, kuten media-aika. Media-aika on kattotermi, jonka alle voidaan erotella erilaisia käyttötapoja, kuten sosiaalinen media-aika, opetuksellinen media-aika tai passiivinen kulutus. Tämä jaottelu mahdollistaa monipuolisemman ja realistisemman tavan tarkastella lapsen mediakokemuksia ja tukee paremmin kokonaisvaltaista mediakasvatusta.

Minna Metsola
Lapin Yliopisto
Kasvatustieteiden tiedekunta, mediakasvatus.

Blogikirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaani ”Nähtäväksi jää joutuuko tämänkin kyseenalaistamaan aikanaan” – Pienten lasten vanhempien ajatuksia ja kokemuksia lasten median käytöstä.