Lisääntymisen lait

Suomen hedelmöityshoitolakiin on kohdistunut uudistuspaineita viime vuosina. Hyvinvointioikeuden professori Katja Karjalaisen mukaan laki olisi syytä kirjoittaa uudelleen.

Teksti: Sari Väyrynen
Kuvitus: Eeva Hantula

Noin kuusi prosenttia kaikista Suomessa syntyneistä lapsista on saanut viime vuosina alkunsa hedelmöityshoitojen avulla THL:n tilastojen mukaan. Se on tarkoittanut vajaata 3 000 lasta vuodessa.

Hoitoja säätelee vuonna 2006 eduskunnan hyväksymä ja vuonna 2007 voimaan tullut hedelmöityshoitolaki. Sitä sovelletaan terveydenhuollon ammattilaisten antamiin hedelmöityshoitoihin, ja lisäksi se säätää sukusolujen ja alkioiden luovutuksesta ja varastoinnista hedelmöityshoitoa varten.

Hyvinvointioikeuden professori Katja Karjalainen Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnasta toteaa, että kahdenkymmenen vuoden aikana hedelmöityshoitolakiin on tehty lähinnä teknisiä muutoksia.

– Laki pitäisi saada uudelleenkirjoitukseen jo sen vuoksi, että se on vaikeasti luettava ja tulkittava. Myös sisällöllisesti sitä olisi syytä tarkastella: esimerkiksi sitä, toteuttaako laki nykynäkökulmaa yhdenvertaisuudesta, hoitojen esteistä ja lapsen oikeudesta tietää alkuperänsä, Karjalainen mainitsee.

Lapsen oikeudet nähdään osin toisin

Katja Karjalainen on perehtynyt perheoikeuteen, etenkin kansainvälisistä näkökulmista. Perheoikeus kattaa kaikki perheisiin liittyvät oikeudelliset suhteet, kuten avioliitot ja vanhemmuus- ja perintöasiat. Hän on tutkinut muun muassa suomalaista hedelmöityshoito- ja vanhemmuuslainsäädäntöä sekä avustetun lisääntymisen kansainvälisiä oikeudellisia aiheita.

Kaiken lapsia koskevan lainsäädännön keskeisenä lähtökohtana tulisi olla lapsen etu ja oikeudet. Niitä tarkastellaan etenkin YK:n lasten oikeuksien sopimuksen pohjalta. Suomi liittyi sopimukseen vuonna 1991.

Karjalainen kertoo, että vielä 20 vuotta sitten eli Suomen hedelmöityshoitolakia laadittaessa esimerkiksi lapsen oikeutta tietää alkuperänsä ei nähty kovin tärkeänä ihmisoikeutena.

– Oli kovan kamppailun tulos, että lakiin tuli kirjaus lapsen mahdollisuudesta saada täysi-ikäisenä tietää sukusolun luovuttajan henkilöllisyys tietyin reunaehdoin, Karjalainen toteaa.

– Kansainvälisesti keskustellaan myös siitä, tulisiko näillä lapsilla olla oikeus saada tietää mahdollisista geneettisistä sisaruksistaan. Sitä mahdollisuutta ei nyt ole Suomen lainsäädännössä.

Ensimmäiset lain voimassaolon jälkeen hedelmöityshoidoilla alkunsa saaneet lapset ovat tänä vuonna täyttäneet 18 vuotta. Valvira on luonut tietojen luovuttamiseen järjestelmän, johon turvautuminen voi hedelmöityshoitolain vuoksi olla kuitenkin hankalaa.

Karjalaisen mukaan lainsäädännössä olisi syytä pohtia myös luovutettujen sukusolujen käytön valvontaa. Yhden luovuttajan sukusoluja ei saa käyttää kuin viiteen eri perheeseen, mutta käytännössä lainsäädäntö ei mahdollista valvontaa.

Yhdenvertaisuus ja julkiset varat keskusteluttavat

Hedelmöityshoitolain kohdalla keskustelua ovat herättäneet vuosien varrella yhdenvertaisuusnäkökulmat.

– Perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta asia on yksinkertainen: kaiken lainsäädännön tulee rakentua yhdenvertaisuudelle. Kuitenkin erityisesti yhdenvertaisuuskysymykset, jotka liittyvät samaa sukupuolta oleviin pariskuntiin, tuntuvat olevan poliittisesti vaikeita, Karjalainen sanoo.

Hedelmöityshoitolain hyväksyntää edelsi aikanaan vuosikymmenten keskustelu aiheesta, ja vielä 2000-luvun alussa laki kaatui erimielisyyksiin siitä, kenelle hoitoja tulisi antaa. Lopputulos oli kuitenkin Karjalaisen arvion mukaan tuon ajan ilmapiiriin nähden melko liberaali: laki virallisti hoidot nais-miesparien lisäksi yksin lasta toivoville naisille ja naispareille sekä myös munasolujen luovutukset, jotka olivat esimerkiksi Norjassa vielä tuolloin kiellettyjä.

Kamppailu siitä, kenelle julkisrahoitteisia hoitoja tulisi antaa, on jatkunut. Vuoteen 2019 saakka hedelmöityshoitoja saivat julkisella puolella vain nais-miesparit lääketieteellisin perustein. Tuolloin sairaanhoitopiirien soveltama käytäntö todettiin syrjiväksi, minkä jälkeen myös naisparit ja yksin lasta toivovat naiset ovat saaneet hoitoja julkisellakin puolella. Yksityisten hoitojen Kela-korvauksien kohdalla eduskunta päätti vuosi sitten kuitenkin rajata korvaukset vain lääketieteellisesti annettaviin hoitoihin, mikä käytännössä rajaa korvaukset vain nais-miespareille.

Sijaissynnytykset lainsäädännöllisesti vaikea kysymys

Laissa säädetyistä hoitojen antamisen esteistä etenkin yhteen on kohdistunut viime aikoina uudistuspainetta. Laki kieltää terveydenhuollon henkilökunnan antamat hedelmöityshoidot, jos on epäilyksenä, että lapsi annetaan adoptioon.

– Tämä pykälä tarkoittaa, että lääketieteellisesti avustetut sijaissynnytysjärjestelyt ovat kiellettyjä, Katja Karjalainen täsmentää.

Suomessa on kartoitettu ei-kaupallisten sijaissynnytysten sallimista oikeusministeriön vuonna 2023 laatimassa selvityksessä. Sijaissynnytykset voisivat auttaa esimerkiksi toistuvia keskenmenoja kokevia, kohduttomana syntyneitä ja kohtunsa menettäneitä naisia, yksin lasta toivovia miehiä sekä miespareja heidän lapsiperheellistymistoiveissaan. Kysymys sijaissynnytysten sallimisesta on Karjalaisen mukaan lainsäädännöllisesti ja eettisesti vaikea.

– Suomen lainsäädäntö noudattaa periaatetta, että lapsen synnyttänyt nainen on aina lapsen laillinen äiti. Käytännössä sijaissynnytysjärjestelyihin liittyy riski siitä, että lapsen synnyttänyt nainen ei luovu vanhemmuudestaan, eikä häntä voi pakottaa siihen, Karjalainen taustoittaa.

Jos ei-kaupalliset sijaissynnytykset sallittaisiin Suomessa, tämä synnyttäjän oikeus muuttaa mielensä tulisi oikeusministeriön selvityksen mukaan sisällyttää lakiin. Vastaava synnyttäjän oikeus on olemassa myös Suomen adoptiolaissa.

– Nykyinen kielto rakentuu lisäksi kantilaiselle ajatukselle siitä, että ketään ei saa käyttää välineenä toisen päämäärien saavuttamiseen. Raskauteen ja synnytykseen koetaan myös liittyvän fyysisiä ja emotionaalisia riskejä, joita ei ole esimerkiksi pelkässä sukusolujen luovutuksessa. Kaksikymmentä vuotta sitten ajateltiin, että tältä osin laissa olevat yhdenvertaisuusperiaatteen puutteet ovat siten hyväksyttävissä, Karjalainen sanoo.

Sijaissynnytysten osalta pohdintaan tulisi myös se, kenelle järjestelyt sallittaisiin ja millaisin edellytyksin.

– On todennäköistä, että näihin järjestelyihin pääsevien ihmisten määrä tulisi olemaan aika rajattu, varsinkin jos ne olisivat julkisesti rahoitettuja. Mitä tekisivät he, jotka eivät täytä edellytyksiä? Kansalliset järjestelyt eivät välttämättä vähentäisi kansainvälisiin järjestelyihin lähtevien määrää. Tästä on dataa muualta Euroopasta, Karjalainen pohtii.

Toisaalta tilanne on tällä hetkellä Karjalaisen mielestä eettisesti tavattoman ongelmallinen. Osa lasta toivovista lähtee itsenäisesti ulkomaille yksityisiin järjestelyihin, joissa he löytävät sijaissynnyttäjän agentuurien ja paikallisten klinikoiden kautta.

– Usein puhutaan, että nämä ovat altruistisia järjestelyjä: ikään kuin sijaissynnyttäjä globaalissa etelässä hyvää hyvyyttään synnyttää lapsen globaalissa pohjoisessa asuville aiotuille vanhemmille.

Aiheesta kiinnostuneille Karjalainen antaa lukuvinkin: tutkivan journalistin Kaisa Beltranin tuore kirja Vauvakaupan varjot avaa sijaissynnyttäjien kokemuksia Kolumbiassa ja siihen liittyviä eettisiä ongelmia.

– On eettisesti erittäin ongelmallista, että tällä hetkellä käytännössä kiellämme kansallisesti jotain, koska haluamme suojella naisia, mutta hyväksymme sen, kun se tapahtuu jossain muualla, Karjalainen tähdentää.

Karjalainen on tutkinut suomalaisia oikeuden päätöksiä lapsi-vanhempisuhteen tunnustamisesta tilanteissa, joissa lapsi on sijaissynnytetty ulkomailla tai pyritty adoptoimaan ulkomailta ilman virallista adoptiopalveluntarjoajaa. Jälkimmäisiä tuomioistuimet eivät tunnusta Suomen adoptiolain, Haagin adoptioita koskevan kansainvälisen yleissopimuksen sekä Korkeimman oikeuden vuoden 2016 ratkaisun pohjalta. Sijaissynnytettyjen lasten kohdalla tilanne on toinen.

– Kun ulkomailla sijaissynnytetty lapsi saapuu Suomeen, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vahvistaa lapsi-vanhempisuhde hänen ja aiottujen vanhempien välillä. Ei olisi lapsen edun mukaista, että hän jäisi vanhemmattomaksi ja kansalaisuudettomaksi. Näin on siksi, että lapsen syntymämaassa aiotut vanhemmat katsotaan lapsen laillisiksi vanhemmiksi ja usein vähintään toinen aiotuista vanhemmista on myös lapsen geneettinen vanhempi, Karjalainen kertoo.

– Olemme siten tilanteessa, jossa lapsi-vanhempisuhteen tunnustaminen on yksittäisen lapsen etu, mutta samalla lapsen oikeuksien sopimukseen sisältyvä kollektiivinen lapsen etu vaarantuu. Lainsäädännöllisten ratkaisujen löytäminen on äärimmäisen vaikeaa, koska toisin kuin adoptioissa, minkäänlaista kansainvälistä yksimielisyyttä sijaissynnytysten hyväksyttävyydestä ei ole.