Kun Michael Marnin Jacobs ja Esa Meltaus jäävät nyt eläkkeelle taiteiden tiedekunnasta, lähtee heidän mukanaan yli 75 vuotta taidealojen opetuskokemusta. Molemmille parasta näinä vuosina ovat olleet ihmiset: työtoverit ja tuhannet opiskelijat.

Teksti: Sari Väyrynen
Kuvat: Ville Rinne

Jos olet opiskellut taiteiden tiedekunnassa, olet suurella todennäköisyydellä kohdannut heidät. Valokuvauksen yliopistonlehtori Michael Marnin Jacobs ja piirustuksen ja maalauksen yliopisto-opettaja Esa Meltaus ovat todistaneet taiteiden tiedekunnan vaiheita lähes alusta pitäen.

Sekä Esan että Michael Marninin toi aikanaan taidealojen opettajiksi kokeileva asenne. Esa on syntyperäinen rovaniemeläinen, joka Turun piirustuskoulun käytyään lähti vähän kuin kokeeksi piirustuksen opettajaksi Rovaniemen käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen 1980-luvulla.

– Ja sitä tässä onkin sitten kokeiltu, Esa heittää yli 40 opetusvuoden jälkeen.

Kaliforniassa nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa elänyt Michael Marnin päätyi opettajaksi myös omien sanojensa mukaan lähinnä vahingossa. Oma valokuvausstudio Yhdysvalloissa sai jäädä sen jälkeen, kun hän oli kertaluontoisesti pitänyt valokuvauskurssin Oulun yliopiston kameraseuralla.

– Sen mahtavan kurssin ansiosta oivalsin, että ammattikuvaaminen ei ole minun juttuni, Michael Marnin muistelee.

Suomeen Michael Marnin muutti vuonna 1990 suomalaisen naisystävänsä innoittamana. Lapin yliopistoon hän tuli ensin opettamaan yhden työpajan 1990-luvun alussa ja pian sen jälkeen valokuvauksen opettajan sijaiseksi ja myöhemmin vakituiseksi opettajaksi.

Taideopetuksen konkarit laskeskelevat, että he ovat opettaneet ehkä noin 100–180 opiskelijaa vuodessa. Kaksikon opetusvuosikymmenillä se tarkoittaisi vähintään neljäätuhatta kohdattua opiskelijaa kummallekin.

– Se on aivan hullua. Ja nythän vasta alkaa tajuta, mitä pitäisi tehdä, Esa hymähtää.

Esa Meltaus istuu taiteiden tiedekunnan ateljeessa.
Esa Meltaus on opettanut piirustusta ja maalausta yli 40 vuotta. Nyt aikaa jää enemmän omalle taiteelle ja kalastukselle.

Piekkarin iloinen hirviö ja muita tarinoita

Toisensa kaksikko muistelee tavanneensa ensimmäistä kertaa silloin, kun Rovaniemen käsi- ja taideteollisuusoppilaitos eli Rotko liitettiin Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaan vuonna 1996. Kahden opetustavoiltaan ja lähtökohdiltaan erilaisen laitoksen yhdistäminen ei ollut helppoa ja herätti monissa pelkoa tulevasta. Mutta ihmiset olivat mukavia ja tiedekunta pieni, joten henkilökunnan ja opiskelijoiden oli helppoa olla tekemisissä keskenään.

Haastatteluhetkessäkin huokuu pitkä ystävyys, keskinäinen kunnioitus ja jaettu huumori. Michael Marnin hoitaa isomman osan puhumisesta, ja Esa heittää väliin osuvia, välillä lakonisiakin kommentteja. Yhteisiä tarinoita riittää.

Kun Michael Marnin aloitti työnsä taiteiden tiedekunnassa, oli tiedekunta ollut olemassa vasta vuoden. Hän muistelee, kuinka alkuvuosina kaikki opetuksen sisältö ja opetusympäristöt oli rakennettava alusta pitäen, kaikki oli uutta ja vastaan tuli ongelmallisia tilanteita, joihin piti keksiä ratkaisuja.

– Silloin ei olisi voinut uskoa, millaisen kasvun tiedekunta tekeekään, Michael hämmästelee.

Tiedekunnan fyysiset puitteetkin olivat aivan toisenlaiset kuin nykyisin pääkampuksen F-osassa. Tilat olivat lähellä rautatieasemaa pienteollisuustalolla sekä nyt jo puretussa, niin kutsutussa Rotkon talossa 1990-luvulta vuoteen 2006 saakka. Etenkin pienteollisuustaloa, kutsumanimeltään Piekkaria, molemmat muistelevat lämmöllä idyllisenä paikkana.

– Piekkari oli kuin oma olento, jokin suht iloinen hirviö. Talon bunkkerimaisissa kellaritiloissa oli jossain vaiheessa valokuvauksen pimiö. Opiskelijat pääsivät taloon ympäri vuorokauden, ja aika usein maanantaiaamuna oli selvää, että pimiössä oli ollut bileet. Oli aika vapaa meininki ja opiskelijoilla aika paljon bailaamista, Michael Marnin naurahtaa.

Opiskelijoiden kasvaneet paineet huolestuttavat

Pitkän linjan opettajat ovat huomanneet, että vuosikymmenten saatossa opiskelijoiden paineet ovat kasvaneet aivan toisenlaisiksi kuin aikoina ennen opinto- ja valmistumisaikojen rajauksia.

– Opiskelijoilla on esimerkiksi pelkoa siitä, onko ala heille oikea tai onko koko alaa olemassakaan, kun he valmistuvat, Michael Marnin sanoo.

– 1990-luvulla oli aivan eri tavalla mahdollista epäonnistua alan valinnassa. Saatoit opiskella pari vuotta jotain ja sitten löytää oikean alasi. Tämän vuoksi ihmisillä saattoi olla yllättäviäkin opintoyhdistelmiä, jotka olivat minusta erittäin virkistäviä, Esa toteaa.

Myös taideaineiden opetus on kokenut muutoksia näinä vuosikymmeniä. Michael Marnin on todistanut valokuvauksen murroksen analogisuudesta digitaalisuuteen. Alkuvuosina taideaineiden kurssit olivat myös pidempiä, 80–100 tuntia. Vuosituhannen vaihteessa kursseja lyhennettiin tuntimäärältään noin puoleen. Opettajille muutos ei ollut mieleinen.

– Maalauksen ja piirustuksen kursseilla oli tyypillistä, että ensimmäiset 40 tuntia opiskelijoilla meni taidon harjoitteluun, minkä jälkeen opiskelijan oma ilmaisu alkoi vasta löytyä. Nyt kurssit loppuvat siinä vaiheessa, Esa kertoo.

Taideaineissa syvällisempi oppiminen voi ottaa aikansa.

– Muutaman viikon tai monta vuotta. Eikä ihminen välttämättä opi silloin, kun opettaja sanoo ”nyt”, Michael Marnin toteaa.

Michael Marnin Jacobs taiteiden tiedekunnan valokuvauslaboratoriossa.
Michael Marnin Jacobs on opettanut valokuvausta taiteiden tiedekunnassa lähes sen koko olemassaolon ajan. Nyt hän aikoo tehdä taidetta rauhassa ja veikkaa, että myös vaimo ja kotitalo keksivät hänelle kaikenlaista tekemistä.

Kaikki alkaa taiteilijaidentiteetistä

Läpi kaikkien opetusvuosien molemmilla on säilynyt vahva taiteilijaidentiteetti: Michael Marninilla valokuvaajana, Esalla kuvataiteilijana.

– Aluksi opettajuus herätti sisäistä ristiriitaa, koska se vei aikaa omalta taiteelta. Jossain vaiheessa minulle kuitenkin kirkastui, että opettaminen on olennainen osa taiteellista tekemistäni, Michael Marnin pohtii.

– Eräs ystäväni kysyi kerran, voisinko ajatella opettamisen kuuluvan osaksi taiteilijaidentiteettiäni. Tulin siihen tulokseen, että miksipä ei, Esa toteaa.

Taiteiden tiedekunnassa he kokevat saaneensa vapaasti itse päättää siitä, miten he opettavat ja lähestyvät opetettavia aiheita.

– Jo alkuvaiheessa päätin, etten koskaan opeta samaa kurssia samalla tavalla. Joten ei ole ollut kahta samanlaista päivää, Michael Marnin kertoo.

Taide jatkaa elämäänsä

Kysymykseen siitä, mikä on näiden vuosien aikana ollut parasta, molemmat vastaavat saman tien: ihmiset.

– Kollegat ja opiskelijat.

Heille Michael Marnin ja Esa haluavat nyt toivottaa taiteen pitkää elämää. Erityisesti opiskelijoille heidän viestinsä on, että maailman epävarmuudesta huolimatta muistakaa keskittyä siihen, mikä kiinnostaa.

– Tee sitä, mikä kiinnostaa, mutta myös tutki ja mene syvemmälle. Yritä nähdä kaiken kohinan ohi, Michael Marnin kiteyttää.

Myös Esalla ja Michael Marninilla taide jatkaa elämäänsä, eläkkeelläkin. Esa naurahtaa, että siitä huolimatta tänä syksynä voi olo välillä olla aika hämmästynyt.

– Avaa kalenterin, ja siellä onkin tyhjiä sivuja, Michael Marnin nauraa.

– En tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Yritän pitää siitä kiinni ja nauttia tietämättömyydestä, Esa päättää.

Michael Marnin Jacobs ja Esa Meltaus kättelevät toisiaan taiteiden tiedekunnan ateljeessa, ympärillään maalauksia ja taidetarvikkeita.
Esa on kätellyt piirustuksen ja maalauksen kursseillaan opiskelijoita, kun heidän työnsä ovat tulleet valmiiksi. Nyt Michael Marninin ja Esan opetustyöt ovat tulleet siihen pisteeseen.