Miten ”elämme immeisinä” akateemisessa maailmassa? Miten voivat akateemisen maailman sukupolviset perinteet?

Teksti: Anu Valtonen, professori, yhteiskuntatieteiden tiedekunta

Markku Pölösen Onnen maa elokuvassa mummoa näyttelevä Anja Pohjola istuu kotitalon portailla. Hän käärii ruisleipää hitaasti paperiin ja katsoo lämpimästi poikaansa ja pojanpoikaansa, jotka tekevät lähtöä, toinen etelään, toinen koulutielle. Mummo ojentaa leivän evääksi, hymyilee ja sanoo: ”Eläkee immeisiksi.” Kohtaukseen kiteytyy viisasta välittämistä, elämän jatkumisesta huolehtimista ja sukupolvisten perinteiden vaalimista.

Miten ”elämme immeisinä” akateemisessa maailmassa? Miten voivat akateemisen maailman sukupolviset perinteet? Välitämmekö teorioista, käsitteistä, niiden historiasta sekä akateemisista toimintatavoista ja siirrämmekö tätä eteenpäin? Vai välitämmekö vain itsestämme? Siitä että MINÄ pääsen esille ja eteenpäin. Ja saan niitä miljoonia, joista on tullut akateemisen osaamisen valuuttaa.

Kun akateemista elämää leimaa kiihtyvä kilpailu, näemme yhä enemmän muodikkaiksi tulleiden käsitteiden ja lähestymistapojen kevytkäyttöä. Esimerkiksi nykyään yleistynyt, feministinen monilajisen huolenpidon käsite irrotetaan usein eettis-poliittisista lähtökohdistaan sekä siitä pitkästä historiasta, jossa se on syntynyt. Kun käsitteen juuret katkaistaan, katkaistaan paljon. Käsite omitaan akateemisen kilpailun pelivälineeksi, ei ajattelun välineeksi. Ja sitten alkaa kilpahuudanta: Minä käytin sitä ensin! Minäpäs!

Leipäjuuren tekeminen ja sen vaaliminen vaatii ajan kanssa kypsyvää osaamista. Samoin tieteellisten käsitteiden. Sitä juuri meillä ei ole: ei ole aikaa ajatella, kypsytellä. Ja jos ei ole ajattelua, ei ole akatemiaa. Huolestuttavinta lienee, että tämä normalisoituu. Ajattelua ei tunnisteta yliopistollisissa käytännöissä, ei työaikasuunnittelussa, ei kurssitarjonnassa eikä palkitsemisissa. Työmme perusta piiloutuu.

Olin taannoin vastaväittäjänä Lovísa Eiríksdóttirin väitöstutkimukselle, jossa hän tarkasteli pohjoismaisten kauppakorkeakoulujen kestävyysajattelua Hannah Arendtin ajattelun kautta. Havahduin, että pahinta voi olla se, että emme ajattele. Ja että tutkijat kyllä mielellään korostavat kriittistä ajattelua mutta eivät ajattelua sinällään. Karonkkapuheessa totesin, että tämän otan mukaan omaan opetukseeni. En ole ottanut. Ei ole ollut aikaa.

Ehkäpä ”eläkee immeisiksi” tarkoittaisi akateemisessa maailmassa juuri tätä: ajan kanssa ajattelua. Välittämistä siitä, mitä ajattelemme. Ja ajattelua siitä, mitä teemme. Se on akateemista vastuunkantoa. Jos jostain pitää kilpailla, kilpaillaan siitä.