Taidetutkimus tarjoaa toisin ajattelua

Lapin yliopistossa taidetutkimus nostaa esiin toisin elämisen ja ajattelemisen ilmiöitä.

Teksti: Sari Väyrynen
Kuvat: Ville Rinne, Marko Junttila, Jaana Erkkilä-Hill

Taiteellinen tutkimus, taideperustainen ja -lähtöinen tutkimus, taiteen tutkimus – tällaisia sanoja kuulee, kun tutkimus ja taide kohtaavat akateemisessa maailmassa. Kuvataiteen professori Jaana Erkkilä-Hill mainitsee vielä yhden lisää: kattokäsitteen taidetutkimus.

– Taidetutkimus kattaa mielestäni terminä parhaiten ne monenlaiset tutkimuksen muodot, joita tehdään taiteen piirissä tai taiteeseen kohdistuen, Erkkilä-Hill toteaa.

Hän on osallistunut taidetutkimuksen kehitykseen alan taiteilija-tutkijana parikymmentä vuotta. Lapin yliopistossa taidetutkimukselle on hänen mukaansa ominaista arktisuus, pohjoisuus sekä yhteistyö elinkeinoelämän ja aluekehitystoimijoiden kanssa. Se on luontaista seurausta ympäristöstä, jossa yliopisto toimii.

– Luonteeltaan, ympäristöltään ja ilmapiiriltään Rovaniemi edustaa myönteisellä tavalla periferiaa, ja taiteiden tiedekunnankin katse suuntautuu paljon tuonne, hän sanoo ja osoittaa työhuoneensa ikkunasta avautuvaa näkymää kaupungin keskustaan ja pohjoiseen päin.

– Arktisella alueella on paljon sellaista elämänmuotoa ja -piiriä, jota ei ole eteläisemmässä Suomessa. Meidän tutkimuksemme pyrkii osaltaan nostamaan pintaan näitä toisin elämisen ja toisin ajattelemisen ilmiöitä.

Siihen taidetutkimus antaa tutkimusalana hyvät eväät, sillä taidetutkimuksen ja taiteellisten menetelmien tiedonmuodostus on erilaista kuin monilla muilla tutkimusaloilla. Myös tiedon sisältö ja muoto voivat poiketa perinteisestä: ne voivat olla teoreettisia, tieteellisiä lopputuloksia, mutta yhtä lailla esimerkiksi näyttelykokonaisuuksia, taiteellisia esityksiä, sävellyksiä, prototyyppejä tai uudenlaisia tuotteita tai konsepteja.

Siksi taidetutkimuksen kautta voidaan saada esiin sellaista tietoa, joka jää yhteiskunnassa katveeseen tai joka ei välttämättä tulisi ilmi muilla tutkimusotteilla.

– Toisaalta voimme tarjota myös alueen elinkeinoelämälle ja yhteisöille toisin ajattelua, sillä taiteen kautta voidaan samanaikaisesti kyseenalaistaa ja kehittää uusia näkökulmia, Erkkilä-Hill korostaa.

Alussa mainittujen taidetutkimuksen alalajien erottelu toisistaan ei ole helppoa eikä professorin mukaan aina tarkoituksenmukaistakaan. Tutkimusalaa voi kuitenkin tarkastella esimerkiksi siitä näkökulmasta, mikä on taiteellisen toiminnan rooli tutkimuksessa tai kuka on taiteen tekijänä.

– Alalajeista taiteellinen tutkimus perustuu aina tutkija-taiteilijan omaan, korkealaatuiseen ja ammattimaiseen taiteelliseen toimintaan. Siinä tutkimustieto muodostuu usein taiteellisen toiminnan ja laadullisen tutkimuksen erilaisten menetelmien nivoutuessa yhteen, Erkkilä-Hill luonnehtii.

– Taideperustaisessa tutkimuksessa taide voi puolestaan olla menetelmänä tai muuna osana tutkimusprosessia ja taiteen tekijöinä vaikkapa lapsia tai taideharrastajia. Taiteen tutkimuksella taas tarkoitetaan humanistista tutkimusta, jossa taide on tutkimuksen kohteena, kuten usein esimerkiksi taidehistoriassa tai musiikkitieteessä.

Ammatti-identiteettinä taiteilija-tutkija-opettaja

Taiteilija-tutkija-opettajaksi itsensä identifioivan Jaana Erkkilä-Hillin omassa tutkimuksessa korostuvat taiteellinen ja taideperustainen tutkimus. Hän oli työskennellyt parikymmentä vuotta kuvataiteilijana ja erilaisissa taiteen opetustehtävissä, kun tutkija hänessä heräsi opettajuuden kautta.

– Kiinnostuin siitä, mitä tapahtuu opetustilanteissa, joissa opetan taiteilijana toisia. Monet taiteilijat kokevat opettamisen raskaaksi ja omaa taiteellista työtä häiritseväksi. Itselläni opetus on kuitenkin aina ruokkinut omaa taiteellista tekemistäni, ja saan paljon opetustilanteiden inhimillisistä kohtaamisista, hän kertoo.

Väitöstutkimus taitelijan opettajuudesta eli taiteilijapedagogiikasta sekä opetustilanteiden vuorovaikutuksesta valmistui Aalto-yliopistossa vuonna 2012. Seuraavana vuonna hän aloitti Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa, ensin taiteellisena johtajana ja vuonna 2014 kuvataiteen professorina. Taiteilijan, tutkijan ja opettajan työn lisäksi hän on työskennellyt hallinnollisissa yliopistotehtävissä: kahteen otteeseen taiteiden tiedekunnan varadekaanina sekä viisivuotiskauden Taideyliopiston tutkimuksen vararehtorina vuosina 2019–2024.

Taiteilijapedagogiikan lisäksi professori Jaana Erkkilä-Hill on tutkinut varsinkin taiteellista, toiminnan kautta syntyvää ajattelua. Uusin tutkimuksellinen kiinnostuksen kohde on hitaus, hiljaisuus ja lorviminen. Siitä hän hymähtää, että kaikilla meillä on saavuttamattomia unelmia.

– Ihmisen taitelijaidentiteetti pysyy yllä vain siten, että hänellä on jatkuvasti elävä suhde omaan taiteelliseen tekemiseensä. Käytännössä se tarkoittaa ammattitaiteilijana toimimista, johon kuuluu muun muassa näyttelyiden pitämistä ja yhteistyötä muiden taiteilijoiden kanssa.

– Yliopistoissa työskenteleville taiteilija-tutkija-opettajille aktiivinen taiteilijuus toki merkitsee samalla usein sitä, että teemme päivävuoron yliopistolla ja sen jälkeen yövuoron studiolla oman taiteellisen työn parissa. Yliopistotyön odotuksena kun on samankaltainen tutkimus- ja opetuspanos kuin tiedeaineiden tutkija-opettajilla mutta lisäksi omaa taiteellista toimintaa.

Erkkilä-Hillilläkin on ollut oma studiotila siitä lähtien, kun hän valmistui kuvataiteilijaksi Kuvataideakatemiasta vuonna 1989. Taiteilijana hänen alaansa ovat etenkin taidegrafiikka ja installaatiotaide. Viime vuonna hänen töitään oli esillä näyttelyissä ja tapahtumissa Rovaniemellä, Helsingissä, Kokkolassa, Vetelissä, Kaustisella sekä Yhdysvalloissa Hancockissa Michiganissa ja Duluthissa Minnesotassa. Viidentoista vuoden yliopistouran aikana yksityis- ja ryhmänäyttelyitä on ollut yli kolmekymmentä.

Taidetutkimusta arvioivat vertaiset, eivät mielipiteet

Jaana Erkkilä-Hillin taiteilija- ja tutkijauran aikana taidetutkimus on vakiinnuttanut asemansa kansallisesti ja kansainvälisesti.

– Vielä 10–15 vuotta sitten oli akateemisessa maailmassa havaittavissa sellaisia ajatuksia, että taidetutkimus tuo monialaiseen tutkimukseen ”kevennetyn taideulottuvuuden” ilman, että se olisi tutkimuksellisesti itsessään tärkeää. Nykyisin tällaista ei enää kohtaa, vaan taidetutkimus ymmärretään yhdeksi tasavertaiseksi tutkimuksen ja tiedonmuodostuksen tavaksi, Erkkilä-Hill toteaa.

Muutoksen taustalla on niin koulutusjärjestelmän kuin yhteiskunnan muutoksia. Taidealojen koulutus siirtyi Suomessa yliopistoihin 1980-luvulla, eikä taiteilijoita kouluteta enää tekemään ainoastaan taidetta vaan myös tutkijoiksi ja asiantuntijatehtäviin. Taiteen tohtoreitakin on valmistunut Suomen yliopistoista jo yli 30 vuotta, ja yhä useampi yliopistossa työskentelevä taiteilija on opettajan ohella myös tutkija. Alan vertaisarvioitua tutkimusta on siten ehtinyt kertyä riittävästi. Samanaikaisesti luovien alojen kansantaloudellinen merkitys on kasvanut.

Laajemmassa ja yleisessä keskustelussa saattaa kuitenkin edelleen kuulla taidetutkimuksesta kommentteja, jotka perustuvat yksilön henkilökohtaiseen taidekokemukseen eli siihen, miellyttääkö taidetutkimuksen osana oleva taideteos vai ei.

– Toki kaikilla on oikeus kokea taideteos yksilöllisesti ja tehdä siitä tulkinta. Mutta se ei tarkoita, että kokija olisi ammatillisesti ja asiantuntevasti arvioinut teoksen laatua tai arvoa, puhumattakaan siitä, miten teos liittyy osaksi tutkimusta, sen teoreettista viitekehystä, menetelmällisyyttä ja muuta alan tutkimusta. Sitä voivat arvioida vain kyseisen tutkimusalan tuntevat henkilöt, kuten muussakin akateemisessa tutkimuksessa, Erkkilä-Hill painottaa.