Kuvataiteilija Alma Heikkilä inspiroituu siitä, miten eri oliot ja lajit vaikuttavat toisiinsa. Hän hahmottaa myös taiteen erilaisten kohtaamisten ja vaikutteiden lopputulemana.

Teksti: Pilvikki Lantela
Kuvat: Santeri Happonen

Olen skeptinen sen suhteen, että taiteilijana loisin jotakin uutta, Alma Heikkilä sanoo.

– Ajatukset ja ideat ovat lainaa erilaisista kohtaamisista ja vaikutteista, mutta monesti on mahdotonta jäljittää sitä, mistä jokin ajatus on saanut alkunsa tai miten ja missä ajassa se siirtyy omaan tekemiseen.

Yksi tärkeä vaikutteiden ja yhteenkietoutumien paikka on Heikkilälle ollut Mustarinda-seuran talo kuusimetsän siimeksessä Hyrynsalmella.

– Löysin Mustarindan kautta paikkani taideyhteisössä ja tutustuin hienoihin ihmisiin, joita yhdisti kiinnostus ekologisiin kysymyksiin ja näkymät jälkifossiiliseen aikaan. Opiskellessani ympäristökysymyksiä ei juuri käsitelty taideopetuksessa, mistä syntyi tarve Mustarindan perustamiselle. Nyt tilanne on onneksi muuttunut ja ympäristökeskustelut moninaistuneet.

Myös kohtaamiset tutkijoiden ja tieteellisen tiedon kanssa ovat vaikuttaneet Heikkilän taiteeseen. Hän lukee paljon tieteellisiä artikkeleita ja pitää keskusteluista tieteentekijöiden kanssa.

 – Tieteen ja taiteen vuoropuhelu ei ole minulle kuitenkaan millään tavalla ohjelmallista. Yleensä sattumanvaraiset ja epämuodolliset kohtaamiset ovat hedelmällisimpiä.

Taiteilijan suosikkiaiheita ovat vanhat metsät ja niihin kytkeytyvät teemat sekä ihmiskeho. Erityisesti häntä kiinnostaa symbioottiset suhteet.

– Kulttuurisesti yksilö on tärkeä käsite, mutta biologiassa sen merkitys on toissijainen. Elämän luonne on symbioottista, evoluution kautta eri lajit kehittyvät yhdessä ja toisistaan riippuvaisina. Minua kiinnostaa se, miten elämän voisi hahmottaa tästä näkökulmasta; miten meidän tulisi elää yhdessä toisten eliöiden ja olioiden kanssa.

Mikrobien visuaalisuus

F-siiven työhuoneen täyttää teos, joka on valmistu – massa Rotterdamissa myöhemmin keväällä avautuvaan näyttelyyn. Kevät 2022 onkin kiireinen Heikkilälle – hänellä on kahdeksan näyttelyä eri puolilla maailmaa.

Kaksipuolinen teos on joustavaa polyesterikangasta, joka kiinnitetty puukehikkoon. Ennen Rovaniemelle tuloa Heikkilä marmoroi kankaan vedessä japanilaisilla musteilla. Nyt hän on maalannut kankaalle erilaisilla musteilla ja liimannut siihen itsetehtyjä hartsipaloja.

– Teosteni kuvakieli syntyy yhteistyössä erilaisten materiaalien kanssa, osin sattumanvaraisesti.

Visuaalisesti Heikkilää pohdituttaa pieneliöt, kuten mikrobit.

– Mieliimme tallentunut kuvamateriaali esimerkiksi mikrobeista on teknologista. Minua kiinnostaa se, miten voi hahmottaa tai miettiä näitä asioita ilman tieteellistä esteettistä kuvastoa. Miten ylipäätään käsittää asioita, joista tiedetään paljon mutta joita emme pysty kokemaan tai näkemään?

Ympäristökysymyksiin kiinnittyneenä Heikkilältä kysytään usein hänen työskentelynsä ekologisuudesta. Heikkilä on toki pohtinut asiaa, pyrkii toiminnassaan vastuullisuuteen ja edellyttää yhteistyötahoilta ympäristövaikutusten huomioimista valmiin sopimuspohjan mukaisesti. Heikkilä kuitenkin toivoo huomion kiinnittämistä yksilön sijaan rakenteisiin.

– On hassua keskittyä yhden taiteilijan valintoihin, kun samalla taiteen muu koneisto toimii ”vanhalla kaavalla”. Taiteilijalta saatetaan esimerkiksi kysyä hänen käyttämistään maaleista, kun näyttelytilat maalataan joka näyttelyn jälkeen millä tahansa maalilla.

– En myöskään halua esiintyä jotenkin varmana tai kaikkitietävänä suhteessa näihin kysymyksiin. Olemme väistämättä osa yhteiskuntaa, joka tekee myös ympäristölle tuhoisia ratkaisuja. Tärkeintä on pohtia ympäristövaikutuksia avoimesti ja nostaa esille ongelmia.

Uskalla ottaa rennommin

Rovaniemellä Heikkilä on ajatuksissaan palannut omaan opiskeluaikaansa.

– Opintojen aloittaminen ”unelmien koulussa” oli lähes järkyttävää. Olen luonteeltani todella ujo. En jutellut kenenkään kanssa kahden ensimmäisen viikon aikana, koska jännitin niin paljon!

Heikkilä on pohtinut myös opiskeluajan ilmapiiriä.

– Kun katson nyt taaksepäin, tunnistan opiskeluun liittyvät paineet ja suorituskeskeisyyden. Ympäristön odotuk – set tehokkuudesta vaikuttivat salakavalasti minuunkin. Minulla oli tunne alisuoriutumisesta, vaikka valmistuin ajallaan ja suoritin kurssit tunnollisesti. Nyt ajattelen, että olisin voinut ottaa vähän rennommin.

Saman viestin Heikkilä haluaa välittää myös Lapin yliopiston opiskelijoille.

– Opiskelu näyttää kovin vakavalta, lähestulkoon työelämältä, vaikka opiskeluaikana tärkeimmät asiat tapahtuvat usein epävirallisesti, luento- ja taidesalien ulkopuolella. Opiskeluaikana opintojen ohella muotoutuu oma identieetti ja taiteilijuus, eivätkä ne eivät ole mitään pikkujuttuja.

Uran alussa Heikkilällä oli isoja haaveita ja pieniä odotuksia.

– Olen ollut jokaisesta uudesta mahdollisuudesta ja vaiheesta yllättynyt ja iloinen. Taiteilijan tulevaisuus on aina epävarma, mutta haluan silti haastaa ajatuksen, johon monet nuoret taiteilijat kasvatetaan, että mitään ei ole odotettavissa. Suuret unelmat eivät ole pakollisia, mutta kyllä niitäkin saa olla.

Alma Heikkilä
  • s. 1984
  • Asuu ja työskentelee Vuosaaressa Helsingissä.
  • Valmistui Kuvataideakatemiasta 2009.
  • Yksityisnäyttelyitä esimerkiksi galleria Tempestassa (2021, Italia), Graz Kunstvereinissa (2020, Itävalta), Kiasmassa (2019), Casco Art Institutessa (2018, Alankomaat), ja teoksia esimerkiksi Kiasman, Jenny ja Antti Wihurin säätiön, Valtion, Emman ja Malmön taidemuseon kokoelmissa.
  • Mustarinda-seura ry:n perustajajäsen.
  • Harrastaa hiihtoa ja toiveena residenssijakson aikana törmätä ladulla Antti Tuiskuun.