Yhteiset juuremme

Kuinka paljon puuta tekee metsän?

Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvat: Elli Alasaari

Metsiä on kaksi. Toinen on Kristiina Koskisen lapsuudenperheen sienimetsä, joka on kulkenut rinnalla vuosikymmenestä toiseen.

– Se on melkein perheenjäsen, Koskinen sanoo.

Kun Koskinen liikkuu metsässä, hän tervehtii notkelmia, lampareita, puita. Ne ovat tuttuja, ja silti joka kerta jokin metsässä on muuttunut.

– Kuljen siellä kodin kaltaisesti, ja minulla on hyvin juureva olo. Minulla ja tällä paikalla on yhteinen juuri, yhteinen menneisyys.

Toisessa metsässä Koskinen on käynyt vain kerran. Silti se teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Koskinen vieraili Australiassa oppaan johdattamana reilusti yli tuhatvuotisten puiden luona, tiettömän taipaleen takana.

– Kun pääsimme puiden luo, niiden elollisuus oli jotakin niin häkellyttävää. Puut olivat joka puolelta vihreän sammaleen peitossa, ja oli mahdotonta olla aistimatta sitä äärimmäisen pitkää ajallisuutta, joka niissä oli läsnä.

Koskinen kuvailee kokemusta pyhäksi.

– Olimme vain hiljaa ja hengitimme.

Jälkikäteen Koskinen ajatteli, että hengittäminen oli intuitiivinen keino viestiä. He hengittivät puiden happea, puut heidän hiilidioksidiaan.

Vaikka metsässä sai kulkea ja Koskinen liikkui oppaan kanssa paikalla hyvin varovaisesti, jälkikäteen häneen iski syyllisyys.

– Olin se vieraslaji, joka tunkeutui paikkaan, jonne en kuulunut.

Kokemus oli täysin päinvastainen kuin tutussa sienimetsässä.

Onko Kaivopuisto metsä?

Kristiina Koskinen on yliopistonlehtori Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Päädymme keskustelemaan kahdesta metsästä, kun kysyn Koskiselta, mikä on hänen tämänhetkinen lempimetsänsä.

Koskinen on hetkeä aiemmin kertonut opiskeluajastaan Helsingin yliopiston maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa, josta hän valmistui metsänhoitajaksi ja maisteriksi. Valmistui, vaikka ala ei missään vaiheessa tuntunut ihan omalta.

Opiskeluaikana tehdyssä matrikkelissa kukin esitteli itsensä kertomalla, mikä on oma lempimetsä. Tuolloin Koskinen kuvaili Kaivopuiston vanhoja puita, joiden välissä juoksee karanneita koiria ja lapsia.

Voiko Kaivopuiston puita kuvailla metsäksi?

– Voi ainakin latvuspeittävyyden perusteella.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön virallisen määritelmän mukaan metsä on vähintään puolen hehtaarin alue, jossa on puuvartista kasvillisuutta ja jossa latvuspeittävyys on vähintään kymmenen prosenttia. Latvuspeittävyydellä kuvataan, kuinka paljon pinta-alasta jää puiden latvusten peittoon.

Virallinen määritelmä voi erota hyvinkin paljon siitä, minkä kukin kokee tai käsittää metsäksi.

Turhautumisesta kipinä tutkimukselle

Kaivopuiston nimeäminen lempimetsäksi kuvastaa Koskisen pitkään jatkunutta kiinnostusta ihmisten ja metsän suhteeseen. Varsinaisena tutkimusaiheena hän löysi metsän kuitenkin selvästi myöhemmin.

Kun metsänhoitoala ei osoittautunut omaksi, Koskinen hakeutui kuvasuuntautuneelle medianomilinjalle ammattikorkeakouluun ja työskenteli pitkään televisio-ohjelmien parissa. Tutkimuksen pariin Koskinen löysi tiensä, kun hän innostui tekemään väitöstutkimusta luontodokumenttien audiovisuaalisesta kerronnasta ja luontokäsityksistä. Hän väitteli aiheesta vuonna 2022 taiteiden tiedekunnassa.

Viime aikoina Koskinen on tutkinut metsän käsitteellistämistä ja metsän esittämisen tapoja Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa. Kipinän tälle taiteelliselle tutkimukselleen hän sai turhautumisen tunteesta, joka syntyi, kun hän osallistui säätiön järjestämään keskustelutilaisuuteen.

– Yritimme puhua metsistä yhdessä, mutta se ei tuntunut onnistuvan, vaan kaikki puhuivat omasta ”metsätodellisuudestaan”.

Lopulta yksi osallistujista älähti ääneen, kuinka metsistä keskustelu on kuin Pandoran lipas – mikä tahansa tulkinta on mahdollinen.

– Metsän käsite on hirveän rikas ja muovautuva. Kiinnostuin siitä, miten metsän voisi nähdä ja esittää toisin. Miten voisimme löytää yhteisen kosketuspinnan? Koskinen kysyy.

Todellisuus rakentuu ilmiöistä

Tutkimuksessaan Koskinen lähestyy metsiä fyysikko, tieteenfilosofi Karen Baradin kehittämän toimijuusrealismin näkökulmasta. Teorian lähtökohdat ovat kvanttifysiikassa.

Baradin teorian mukaan asioilla ei ole sisäsyntyisiä ominaisuuksia tai rajoja, vaan ne muodostuvat vasta suhteessa ympäristöönsä ja muihin asioihin. Todellisuuden rakenneosia eivät siis olekaan asiat, jotka ymmärrämme objekteina tai olioina, vaan ne ilmiöt, joissa niitä muodostuu.

Tämä on Koskisen mukaan osoittautunut hedelmälliseksi tavaksi ajatella metsää uudelleen.

– Metsä ei ole sisäsyntyisesti jonkinlainen, vaan sen olemus, luonne ja rajat syntyvät aina kontekstissa. Olen pyrkinyt hahmottamaan, mitä ja millaisia ovat ne ilmiöt, joissa metsä tulee sellaiseksi kuin sen ymmärrämme, ja miten niitä voisi esittää.

Koskisen jäsennyksessä metsä muotoutuu ekologisissa prosesseissa, ihmisten diskursiivisissa prosesseissa sekä metsän ja ihmisen materiaalisissa yhteismuotoutumisissa.

– Samat kaasut ja aineet kiertävät sekä metsässä että meissä, Koskinen kuvailee.

Taiteeseen kuuluu epäonnistuminen

Viime vuonna tutkimuksen taiteellisena osana julkaistiin lyhytelokuva Metsän määritelmä, jonka Koskinen on käsikirjoittanut, ohjannut ja tuottanut. Kokeellisessa lyhytelokuvassa metsän ja ihmisen ruumiillista yhteismuotoutumista tavoitellaan tanssin kautta.

– Huomasimme, että tanssijan liikkeiden tulee olla hitaita ja pieniä, jotta metsä ei jää taka-alalle ja ihminen nouse päähenkilöksi.

Koskiselle siirtyminen metsätieteistä taiteelliseen tutkimukseen on rikastanut suhdetta ja näkökulmia metsiin.

– Koko maailma on auki. Minulla on enemmän annettavaa metsäkeskusteluihin taiteen kuin luonnontieteen puolella.

Mukana on aistimellisuus, intuitiivinen ymmärrys – ja epäonnistuminen.

– Taiteen kentälle kuuluu epäonnistuminen, eikä lopputuloksesta voi koskaan olla varma.

Koskinen uskoo, että meidän pitäisi kohdata metsät paljon nykyistä armollisemmin: nähdä ja ymmärtää se hyvä elämä, jonka ne meille mahdollistavat. Keskustelu metsistä jumittuu helposti vastakkaisiin näkemyksiin – mutta juuri siinä on taiteen paikka.

– Taiteella on kyky kulkea ihmiseen reittejä, jotka ohittavat lukkopaikat. Taiteen keinoin voi yllättäen ja yhtäkkiä nyrjäyttää muuten vaikeasti muutettavia ajatustapoja.

Yhteistyön rikas maailma

Koskisen mukaan 2010-luvulta lähtien sekä humanistisissa että luonnontieteissä on tapahtunut tutkimuskirjallisuuden vyöry sen suhteen, mihin kasvit kykenevät ja millaista niiden elollisuus on.

Tutkimus on avannut uusia näkökulmia kasvien toimijuuteen, ja sen popularisointi on puolestaan herättänyt vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Koskinen mainitsee esimerkkeinä ekologi Suzanne Simardin omaelämäkerrallisen kirjan Finding the mother tree ja Peter Wohllebenin tietokirjan Puiden salattu elämä.

Teoksissa aukeaa kasvien välisen yhteistyön rikas maailma, jossa puut ovat vuorovaikutuksissa toisiinsa muun muassa maan alla levittäytyvien sienirihmastojen välityksellä. Siinä missä aiemmin painotettiin kilpailua ja vahvimpien selviytymistä, uusissa näkökulmissa korostuvat symbioosi, yhteistyö ja viestintä.

– Kasvien tavassa olla ei ole keskeistä yksilöllisyys vaan yhteys.

Koskisen mukaan yksilöllisyyden korostaminen voikin olla ennen kaikkea inhimillinen tapa lähestyä puita. Yritämme ymmärtää elollisuutta, joka eroaa omastamme merkittävästi.

Vaikka metsän voi käsittää monin tavoin, yksi asia yhdistää erilaisia näkemyksiä: puilla on keskeinen rooli niin metsän luonnontieteellisissä, taloudellisissa kuin kulttuurisissa määritelmissä.

– Mutta kuinka paljon puuta tekee metsän? Onko hakkuuaukea metsä? Kuinka paljon puuta pitää olla jäljellä, jotta voimme puhua metsästä? Entä onko taimikko metsä ja jos ei ole, milloin se muuttuu metsäksi?

Puiden arvoa ei mitata rahassa

Kun internetissä tekee kuvahaun metsistä, kuvasto on hyvinkin stereotyyppistä. Auringonsäteet siilautuvat vihreiden lehtien tai neulasten läpi, ja kookkaista puista muodostuva metsä jatkuu silmänkantamattomiin.

Kuvahaun ensimmäisissä kuvissa ei näy tylsyyttä, kurjuutta eikä pelottavuutta, vaikka sellainenkin metsä voi olla.

Toisaalta suomalainen metsäkeskustelu on aiempaa monipuolisempi. Ajatus siitä, että ihmisen pitää hoitaa metsää, jotta metsä kasvaa oikein, tuntuu aikansa eläneeltä. Vanhojen metsien merkitys esimerkiksi biodiversiteetille ja hyvinvoinnille ymmärretään hyvin ainakin tutkijoiden keskuudessa.

– Mutta päätöksien tasolla se ei valitettavasti näy riittävästi, Koskinen huokaisee.

Koskista turhauttaa, miten usein puita yhä väheksytään, vaikka niiden vaikutus ihmisen ja muiden lajien hyvinvoinnille on kiistaton.

Väheksyntä näkyy päätöksenteossa monella tasolla: niin valtiontason politiikassa kuin vaikkapa taloyhtiön hallituksen toiminnassa.

Pihan puut voidaan kaataa hyvinkin suruttomasti, jos se on remontin takia ”edullisempaa”. Silloin ei tunnisteta puiden roolia hulevesien hallinnassa, niiden suotuisaa vaikutusta mikroilmastoon ja mikrobeihin sekä merkitystä asukkaille.

– Vanhat puut ovat huomattavasti arvokkaampia kuin niiden kaatamisesta syntyvä rahallinen säästö.

Vaikka puiden näkeminen yksilöinä voi näyttäytyä ihmiskeskeisenä, Koskinen näkee siinä myös hyötyjä.

– Kun puun kokee merkityksellisenä yksilönä, sen kaataminen vaikeutuu. Olemme kaikki jollakin tavoin kytkeytyneitä metsäteollisuuteen, eikä kenelläkään meistä ole mahdollisuutta irtautua puun käytöstä. Mutta meidän tulisi pystyä miettimään ja rajoittamaan ympäristömme resurssien käyttöä.